tiistai 5. heinäkuuta 2016

Kun tuskasta on mentävä läpi

Patrick Ness & Siobhan Dowd
Hirviön kutsu
Kuvittanut Jim Kay
Alkuteos A Monster Calls 2011
Suomentanut Kaisa Kattelus

13-vuotiaan ei ole helppoa käsitellä sitä, että äiti tekee kuolemaa. Conor O'Malley on brittipoika, jonka ympäristökään ei tue lähestyvään katastrofiin valmistautumista. Isä asuu Amerikassa uuden perheensä kanssa ja isoäiti on kaikkea muuta kuin sukulaissielu. Pahinta on koulu, jossa Conor alkaa olla näkymätön mies, sillä koulutoverit ja opettajat eivät osaa suhtautua hänen "perhetilanteeseensa".

Niinpä Conorille jää vain pelko ja painajainen, jonka tilalle astuu hautausmaan marjakuusesta kehkeytyvä hirviö.
Hirviö oli tullut.
Conorin katsellessa puun ylimmät oksat sulautuivat yhteen suureksi kauheaksi naamaksi, väreilivät suuksi, nenäksi, silmiksi, jotka tuijottivat suoraan Conoriin. Muut oksat kietoutuivat toisiinsa koko ajan natisten, koko ajan nitisten, kunnes niistä oli muotoutunut kaksi pitkää käsivartta ja toinen jalka rungon viereen. Puu kuroutui ensin selkärangaksi, sitten yläruumiiksi, ohuet neulaset punoutuivat yhteen vihreäksi pörheäksi ihoksi, joka liikkui ja hengitti aivan kuin sen alla olisi ollut lihaksia ja keuhkot. (s. 14-15)
Tämän hirviön kanssa Conor kamppailee öin ja lopulta päivinkin. Hirviö haastaa Conorin tuntemaan sen kaiken, mikä kuohuu todellisten ihmisten sanomatta jättämisten ja kohtaamattamuuden alla. Syöpään sairastunut äiti haluaa puhua Conorille vain toivosta ja isoäidin tulevaisuusvalmisteluja Conor ei tahdo kuunnella. Isän käynti Amerikasta ei Conoria auta, koska isä ei halua ottaa Conoria elämäänsä.

Lasten- ja nuortenfantasian perinteiden mukaisesti vaikeaa aihetta käsitellään sitä symboloivan yliluonnollisen olennon kautta. Hirviön kutsun symboliikka on helposti ymmärrettävää ja yliluonnolliset kohtaukset nostattavat tuskan pintaan. Tuskan rinnalla Conor voi hirviötä vastustaessaan ilmaista sen, että hän ei voi hyväksyä tosiasioita. Lähestyvä äidin kuolema on liikaa nuorelle, joka ei ole muutenkaan elämässään vahvalla pohjalla.

Hirviön kutsu valottaa monipuolisesti Conorin elämän risteyskohtaa ja näyttää universaalilla tavalla, ettei kivusta voi selvitä muuten kuin menemällä siitä läpi. Conor ei esiinny kirjassa pelkästään myötätuntoa herättävänä uhrina vaan myös väkivaltaisena oirehtijana. Hän kokee isoäidin olohuoneen hajottamisen ja kiusaajansa mukiloimisen hirviön tekoina, ikäänkuin hirviö menisi häneen. Tämä päähenkilön epämiellyttävämmäksi tekeminen yhdistyy hirviön opettaviin tarinoihin. Se kertoo kolme tarinaa, jotka eivät miellytä Conoria siksi, ettei pahuus ja hyvyys jakaudu niissä mustavalkoisesti. Siksipä takakannen tekstistä huolimatta Hirviön kutsua ei voi kutsua saduksi vaan villiksi tarinaksi, jos hirviön luokittelua noudatetaan.
Conor käveli hetken ympäri pihaa ja mietti. Hän käveli ja mietti vähän lisää. "En ymmärrä. Kuka tuossa tarinassa on hyvis?"
Ei aina ole hyviä. Ei aina ole myöskään pahoja. Useimmat ihmiset ovat jotakin siltä väliltä.
Conor pudisti päätään. Kamala tarina. Ja huijausta."
Tosi tarina, hirviö sanoi. Usein sellainen, mikä on totta, tuntuu huijaukselta. Valtakunta saa ansaitsemansa prinssin, maanviljelijän tytär kuolee syyttä suotta, joskus noidalle on suotava pelastus. Aika usein itse asiassa. Saattaisit yllättyä.

Hirviön kutsu on ulkoisestikin hyvin toteutettu kirja. Kansi on täydellinen tekstifontteja myöten. (Mutta miksi etukannessa pitää olla mainoslause?) Mustavalkoista kuvitusta on niin paljon, että se osallistuu kerronnan tunnelmaan samaan tapaan kuin Seita Vuorelan kirjoissa. Kirja on selvästi tarkoitettu voimakkaaksi ja tinkimättömäksi kuvaukseksi siitä, miten nuori kokee kuoleman.

Riippuu paljolti lukijasta, miten voimakkaasti kirja puhuttelee. Itse pidin joitakin hirviön ja pojan välisistä kohtauksista sillä tavalla mahtipontisilta, etten oikein tempautunut mukaan. Huutaminen ei tekstissä välity huutamisena, vaikka se toistettaisiin pitkänä sarjana. Läheisten kuolemia olen kokenut itsekin, mutta kuitenkin luin Conorin tarinan ulkoa päin.

Hirviön kutsu on tärkeää luettavaa kaikille, jotka joutuvat kuoleman tai muun ylitsepääsemättömältä tuntuvan tilanteen eteen. Vielä tärkeämpää luettavaa se olisi niille, jotka eivät ole vielä joutuneet elämän kolhaisemiksi, mutta voisivat auttaa tuskan keskellä elävää edes näkemällä hänet.
 

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Hobittityttö räjäyttää koulun hierarkian

Maya Van Wagenen
Suosittu. Omaelämäkerta. Vintageviisautta nykyajan nörteille.
Alkuteos Popular. Vintage Visdom for a Modern Geek.
Suomentanut Leena Perttula
Karisto 2015, 266 s.

Outo kirja, outo idea, ajattelin lukiessani vähitellen eteenpäin Maya Van Wagenenin kirjauksia projektinsa etenemisestä. 13-vuotias teksasilainen koulutyttö on ollut koulun suosituimmuushierarkian pohjalla ja kiusattu. Mayalla on hammasraudat. Hän on lukutoukka, joka alkaa puhua nörtisti hobiteista, kun pitäisi herättää pojan mielenkiinto. Hän ei ratkaise ongelmaa yrittämällä muuttua toisten kaltaiseksi vaan erittäin kummallista kiertotietä - ryhtymällä noudattamaan 1950-luvun teinioppaan neuvoja.

Kirja on Betty Cornellin opaskirja suosiota tavoittelevalle teinille, ja sen tekijä on vielä elossa. Mayan isä oli ostanut sen vitsinä, mutta äiti teki ehdotuksen, joka jäi itämään Mayan mielessä. Mitä jos hän noudattaisi kirjan neuvoja keskittyen yhteen osa-alueeseen kuukauden ajan? Koe kestäisi koko kahdeksannen luokan ajan, mutta hän ei kertoisi koulussa, mitä on tekemässä. Toisten reaktioiden ja omien oivallusten raportointi kehittäisi häntä myös kirjoittajana, mikä liittyy hänen haaveeseensa tulla jonakin päivänä kirjailijaksi.

Kirjasta ei selviä, mitä äiti oikein ajatteli ehdottaessaan tätä koetta tyttärelleen. Entä jos se olisi mennyt pieleen ja tyttö olisi romahtanut? Tiesikö hän tyttärensä olevan niin omaperäinen ja vahva, että hän pärjäisi? En olisi itse ehdottanut tätä tyttärelleni, mutta täytyy myöntää, että olisin voinut itse ryhtyä kokeeseen. Itse asiassa edustinkin koulussa tosi vanhanaikaista linjaa ihan ilman oppaita. Toisaalta käytin reikäisiä farkkuja ennen kuin niitä oli keksittykään, vain siksi että pidin niistä niin paljon.

Mayan muutokset suosion tavoittelemiseksi ovat sekä sisäisiä että ulkoisia. Tavalliset
ulkonäkökysymykset on ratkaistava: hiukset, paino, finnit, käyttääkö meikkiä ja koruja, miten pukeutua? Vanhan opaskirjan ohjeet vievät Mayan omituisille poluille. Kirjaimellisesti toteutettu 50-luvun tyyli ei merkitse glamouria vaan mummopukeutumista solkikenkineen ja pitkine hameineen. Helmet, hattu ja hansikkaat viimeistelevät tyylin... ei vaan tyypin, joka vaikuttaa todella oudolta, kun ajatellaan ympäristöä, jossa muotikäsitykset ovat todella ahtaat.
"Kipeää tekee. Olen kuin jonkin vanhan elokuvan hahmo tai vanhainkodin asukas. Kyyneleet kohoavat silmiini, mutta puren huultani. En jouda itkeskelemään. Minun täytyy pitää mielessä, että olen oman tarinani päähenkilö ja kohtaan haasteet arvokkaasti ja sanavalmiina. Tarkistan meikkini vielä kerran ja kävelen hitaasti ulko-ovelle. Äiti toivottaa minulle onnea, mutten vastaa. Kuuntelen korkojen kopinaa jalkakäytävällä. Ne ovat kuin rummunlyöntejä ennen teloitusta." (s. 120)

Mayan sosiaalisen kenttätutkimuksen ydin onkin siinä, että hän sekoittaa koulun hierarkian tuomalla kehiin jotakin, mitä ei voi sijoittaa asteikkoon. Hierarkia ja suosio, jonka määritelmää Maya on questillaan etsimässä, kyseenalaistuvat ja tekevät tilaa Mayan persoonalliselle panokselle. Tämä puoli puhkeaa kukkaansa kun Maya alkaa puhutella kaikkia koulukavereitaan säätyyn katsomatta. Käytyään läpi kaikki ruokalan klikit hän huomaa, että ystävällisyydellä ja välittämisellä voi saavuttaa todella paljon. (Enkä nyt tarkoita tätä: "Minua, TUNNETTUA HOBITTITYTTÖÄ, pyytää ulos jalkapalloilija!" s. 194) Maya ymmärtää, että jokainen haluaa olla suosittu, tai oikeastaan huomattu ja hyväksytty, mutta harva uskaltaa antaa huomiota ja hyväksyntää toisille.

Olen ehdottomasti väärän ikäinen arvioimaan tätä kirjaa. Suosittu on tarkoitettu vertaistueksi samanikäisille. Tosin Maya Van Wagenen on saanut palautetta kaiken ikäisiltä naisilta ja miehiltä, joita hänen tarinansa on koskettanut. Minua häiritsi tekstin pysytteleminen pintatasolla. Oli kyllä mielenkiintoista lukea siitä ympäristöstä, jossa Maya eli, koska harvemmin törmää tyyneen kuvaukseen huumekartellien läsnäoloon. Kirjan ehdoton etu on Mayan vilpittömän perhetytön olemuksen säilyminen läpi kerronnan. Toivottavasti suosio - nyt koulun ulkopuolisessa maailmassa - ei muuta häntä liikaa. Mayan koko perhe asuu nykyään toisaalla Yhdysvalloissa. Maya käy koulua ja on aloittanut fiktiivisen kirjan kirjoittamisen.

Monet ovat kuvanneet kirjaa huippuhauskaksi. Täytyy jälleen todeta, etten voi yhtyä näihin kommentteihin ikäni takia. Mayan itseironiasta pidin kyllä. Sitä tarvitsevat kaikki, jotka eivät halua mennä valtavirran mukana. Sainhan itsekin vielä yliopistossa hameestani kommentin "hobittihame". Enkä ollut edes opiskelija vaan opettaja, ja se kommentti tuli opiskelijalta.
.