Kun tuskasta on mentävä läpi

Patrick Ness & Siobhan Dowd
Hirviön kutsu
Kuvittanut Jim Kay
Alkuteos A Monster Calls 2011
Suomentanut Kaisa Kattelus

13-vuotiaan ei ole helppoa käsitellä sitä, että äiti tekee kuolemaa. Conor O'Malley on brittipoika, jonka ympäristökään ei tue lähestyvään katastrofiin valmistautumista. Isä asuu Amerikassa uuden perheensä kanssa ja isoäiti on kaikkea muuta kuin sukulaissielu. Pahinta on koulu, jossa Conor alkaa olla näkymätön mies, sillä koulutoverit ja opettajat eivät osaa suhtautua hänen "perhetilanteeseensa".

Niinpä Conorille jää vain pelko ja painajainen, jonka tilalle astuu hautausmaan marjakuusesta kehkeytyvä hirviö.

Hirviö oli tullut.

Conorin katsellessa puun ylimmät oksat sulautuivat yhteen suureksi kauheaksi naamaksi, väreilivät suuksi, nenäksi, silmiksi, jotka tuijottivat suoraan Conoriin. Muut oksat kietoutuivat toisiinsa koko ajan natisten, koko ajan nitisten, kunnes niistä oli muotoutunut kaksi pitkää käsivartta ja toinen jalka rungon viereen. Puu kuroutui ensin selkärangaksi, sitten yläruumiiksi, ohuet neulaset punoutuivat yhteen vihreäksi pörheäksi ihoksi, joka liikkui ja hengitti aivan kuin sen alla olisi ollut lihaksia ja keuhkot. (s. 14-15)

Tämän hirviön kanssa Conor kamppailee öin ja lopulta päivinkin. Hirviö haastaa Conorin tuntemaan sen kaiken, mikä kuohuu todellisten ihmisten sanomatta jättämisten ja kohtaamattamuuden alla. Syöpään sairastunut äiti haluaa puhua Conorille vain toivosta ja isoäidin tulevaisuusvalmisteluja Conor ei tahdo kuunnella. Isän käynti Amerikasta ei Conoria auta, koska isä ei halua ottaa Conoria elämäänsä.

Lasten- ja nuortenfantasian perinteiden mukaisesti vaikeaa aihetta käsitellään sitä symboloivan yliluonnollisen olennon kautta. Hirviön kutsun symboliikka on helposti ymmärrettävää ja yliluonnolliset kohtaukset nostattavat tuskan pintaan. Tuskan rinnalla Conor voi hirviötä vastustaessaan ilmaista sen, että hän ei voi hyväksyä tosiasioita. Lähestyvä äidin kuolema on liikaa nuorelle, joka ei ole muutenkaan elämässään vahvalla pohjalla.

Hirviön kutsu valottaa monipuolisesti Conorin elämän risteyskohtaa ja näyttää universaalilla tavalla, ettei kivusta voi selvitä muuten kuin menemällä siitä läpi. Conor ei esiinny kirjassa pelkästään myötätuntoa herättävänä uhrina vaan myös väkivaltaisena oirehtijana. Hän kokee isoäidin olohuoneen hajottamisen ja kiusaajansa mukiloimisen hirviön tekoina, ikäänkuin hirviö menisi häneen. Tämä päähenkilön epämiellyttävämmäksi tekeminen yhdistyy hirviön opettaviin tarinoihin. Se kertoo kolme tarinaa, jotka eivät miellytä Conoria siksi, ettei pahuus ja hyvyys jakaudu niissä mustavalkoisesti. Siksipä takakannen tekstistä huolimatta Hirviön kutsua ei voi kutsua saduksi vaan villiksi tarinaksi, jos hirviön luokittelua noudatetaan.

Conor käveli hetken ympäri pihaa ja mietti. Hän käveli ja mietti vähän lisää. "En ymmärrä. Kuka tuossa tarinassa on hyvis?"

Ei aina ole hyviä. Ei aina ole myöskään pahoja. Useimmat ihmiset ovat jotakin siltä väliltä.

Conor pudisti päätään. Kamala tarina. Ja huijausta."

Tosi tarina, hirviö sanoi. Usein sellainen, mikä on totta, tuntuu huijaukselta. Valtakunta saa ansaitsemansa prinssin, maanviljelijän tytär kuolee syyttä suotta, joskus noidalle on suotava pelastus. Aika usein itse asiassa. Saattaisit yllättyä.

Hirviön kutsu on ulkoisestikin hyvin toteutettu kirja. Kansi on täydellinen tekstifontteja myöten. (Mutta miksi etukannessa pitää olla mainoslause?) Mustavalkoista kuvitusta on niin paljon, että se osallistuu kerronnan tunnelmaan samaan tapaan kuin Seita Vuorelan kirjoissa. Kirja on selvästi tarkoitettu voimakkaaksi ja tinkimättömäksi kuvaukseksi siitä, miten nuori kokee kuoleman.

Riippuu paljolti lukijasta, miten voimakkaasti kirja puhuttelee. Itse pidin joitakin hirviön ja pojan välisistä kohtauksista sillä tavalla mahtipontisilta, etten oikein tempautunut mukaan. Huutaminen ei tekstissä välity huutamisena, vaikka se toistettaisiin pitkänä sarjana. Läheisten kuolemia olen kokenut itsekin, mutta kuitenkin luin Conorin tarinan ulkoa päin.

Hirviön kutsu on tärkeää luettavaa kaikille, jotka joutuvat kuoleman tai muun ylitsepääsemättömältä tuntuvan tilanteen eteen. Vielä tärkeämpää luettavaa se olisi niille, jotka eivät ole vielä joutuneet elämän kolhaisemiksi, mutta voisivat auttaa tuskan keskellä elävää edes näkemällä hänet.

 

Hobittityttö räjäyttää koulun hierarkian

Maya Van Wagenen
Suosittu. Omaelämäkerta. Vintageviisautta nykyajan nörteille.
Alkuteos Popular. Vintage Visdom for a Modern Geek.
Suomentanut Leena Perttula
Karisto 2015, 266 s.

Outo kirja, outo idea, ajattelin lukiessani vähitellen eteenpäin Maya Van Wagenenin kirjauksia projektinsa etenemisestä. 13-vuotias teksasilainen koulutyttö on ollut koulun suosituimmuushierarkian pohjalla ja kiusattu. Mayalla on hammasraudat. Hän on lukutoukka, joka alkaa puhua nörtisti hobiteista, kun pitäisi herättää pojan mielenkiinto. Hän ei ratkaise ongelmaa yrittämällä muuttua toisten kaltaiseksi vaan erittäin kummallista kiertotietä - ryhtymällä noudattamaan 1950-luvun teinioppaan neuvoja.

Kirja on Betty Cornellin opaskirja suosiota tavoittelevalle teinille, ja sen tekijä on vielä elossa. Mayan isä oli ostanut sen vitsinä, mutta äiti teki ehdotuksen, joka jäi itämään Mayan mielessä. Mitä jos hän noudattaisi kirjan neuvoja keskittyen yhteen osa-alueeseen kuukauden ajan? Koe kestäisi koko kahdeksannen luokan ajan, mutta hän ei kertoisi koulussa, mitä on tekemässä. Toisten reaktioiden ja omien oivallusten raportointi kehittäisi häntä myös kirjoittajana, mikä liittyy hänen haaveeseensa tulla jonakin päivänä kirjailijaksi.

Kirjasta ei selviä, mitä äiti oikein ajatteli ehdottaessaan tätä koetta tyttärelleen. Entä jos se olisi mennyt pieleen ja tyttö olisi romahtanut? Tiesikö hän tyttärensä olevan niin omaperäinen ja vahva, että hän pärjäisi? En olisi itse ehdottanut tätä tyttärelleni, mutta täytyy myöntää, että olisin voinut itse ryhtyä kokeeseen. Itse asiassa edustinkin koulussa tosi vanhanaikaista linjaa ihan ilman oppaita. Toisaalta käytin reikäisiä farkkuja ennen kuin niitä oli keksittykään, vain siksi että pidin niistä niin paljon.

Mayan muutokset suosion tavoittelemiseksi ovat sekä sisäisiä että ulkoisia. Tavalliset
ulkonäkökysymykset on ratkaistava: hiukset, paino, finnit, käyttääkö meikkiä ja koruja, miten pukeutua? Vanhan opaskirjan ohjeet vievät Mayan omituisille poluille. Kirjaimellisesti toteutettu 50-luvun tyyli ei merkitse glamouria vaan mummopukeutumista solkikenkineen ja pitkine hameineen. Helmet, hattu ja hansikkaat viimeistelevät tyylin... ei vaan tyypin, joka vaikuttaa todella oudolta, kun ajatellaan ympäristöä, jossa muotikäsitykset ovat todella ahtaat.

"Kipeää tekee. Olen kuin jonkin vanhan elokuvan hahmo tai vanhainkodin asukas. Kyyneleet kohoavat silmiini, mutta puren huultani. En jouda itkeskelemään. Minun täytyy pitää mielessä, että olen oman tarinani päähenkilö ja kohtaan haasteet arvokkaasti ja sanavalmiina. Tarkistan meikkini vielä kerran ja kävelen hitaasti ulko-ovelle. Äiti toivottaa minulle onnea, mutten vastaa. Kuuntelen korkojen kopinaa jalkakäytävällä. Ne ovat kuin rummunlyöntejä ennen teloitusta." (s. 120)

Mayan sosiaalisen kenttätutkimuksen ydin onkin siinä, että hän sekoittaa koulun hierarkian tuomalla kehiin jotakin, mitä ei voi sijoittaa asteikkoon. Hierarkia ja suosio, jonka määritelmää Maya on questillaan etsimässä, kyseenalaistuvat ja tekevät tilaa Mayan persoonalliselle panokselle. Tämä puoli puhkeaa kukkaansa kun Maya alkaa puhutella kaikkia koulukavereitaan säätyyn katsomatta. Käytyään läpi kaikki ruokalan klikit hän huomaa, että ystävällisyydellä ja välittämisellä voi saavuttaa todella paljon. (Enkä nyt tarkoita tätä: "Minua, TUNNETTUA HOBITTITYTTÖÄ, pyytää ulos jalkapalloilija!" s. 194) Maya ymmärtää, että jokainen haluaa olla suosittu, tai oikeastaan huomattu ja hyväksytty, mutta harva uskaltaa antaa huomiota ja hyväksyntää toisille.

Olen ehdottomasti väärän ikäinen arvioimaan tätä kirjaa. Suosittu on tarkoitettu vertaistueksi samanikäisille. Tosin Maya Van Wagenen on saanut palautetta kaiken ikäisiltä naisilta ja miehiltä, joita hänen tarinansa on koskettanut. Minua häiritsi tekstin pysytteleminen pintatasolla. Oli kyllä mielenkiintoista lukea siitä ympäristöstä, jossa Maya eli, koska harvemmin törmää tyyneen kuvaukseen huumekartellien läsnäoloon. Kirjan ehdoton etu on Mayan vilpittömän perhetytön olemuksen säilyminen läpi kerronnan. Toivottavasti suosio - nyt koulun ulkopuolisessa maailmassa - ei muuta häntä liikaa. Mayan koko perhe asuu nykyään toisaalla Yhdysvalloissa. Maya käy koulua ja on aloittanut fiktiivisen kirjan kirjoittamisen.

Monet ovat kuvanneet kirjaa huippuhauskaksi. Täytyy jälleen todeta, etten voi yhtyä näihin kommentteihin ikäni takia. Mayan itseironiasta pidin kyllä. Sitä tarvitsevat kaikki, jotka eivät halua mennä valtavirran mukana. Sainhan itsekin vielä yliopistossa hameestani kommentin "hobittihame". Enkä ollut edes opiskelija vaan opettaja, ja se kommentti tuli opiskelijalta.
.

Joulukuun 24. päivä

On viimeisen joulualusblogin aika. Sain joululahjaksi yhden kirjan. Meillä on ystäväni kanssa Viiru-yhteys. Meillä on molemmilla Viiru-pehmolelu (hänellä itse asiassa useampia). Viiruilemme jatkuvasti ja joskus lähetämme toisillemme kuvia siitä, mitä Viirumme ovat tehneet. Sain Eevalta paketin, jonka päällä toivotettiin minulle kielikylpyä. Herätti kovasti uteliaisuutta. Siellä oli:

Sven Nordqvist               
Var är Pettson?
Pusselbok med 36 bitar
Opal 2015

Pienessä mutta paksussa pahvisivuisessa kirjassa on oma tarina ja kahdenlaiset kuvat.Vasemmanpuoleisella sivulla ovat tarinaa kuljettavat kuvat ja oikealla palapelikuva. Yhdeksästä sivun kokoisesta neljän palan kuvasta voi koota yhden ison palapelin, joka on tarinan kokonaisnäkymä lopputilanteessa. Kirja on siis rakennettu niin, että helpon osapalapelin voi koota pienempi lapsi ja suuremman isompi lapsi. Minun 3- ei kun 33-vuotias poikani sai koottua isomman palapelin eli voin olla hänestä ylpeä.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo Pesosen etsinnästä. Viiru on piirtänyt hänestä kuvan ja haluaisi antaa sen ukolleen. Pihan eläimistä ei ole paljoa apua etsimisessä, kanoista varsinkaan. Muklat ovat mukana tässäkin kirjassa. Ainakin minulle on uutta puutarhurimukla, jolla on Pesosen pää ja äreä luonne. Lopulta Pesonen löytyy ja hänelläkin on Viirulle jotakin...

Pienimuotoiseksi kirjaksi tämä on ihan kunnollinen Viiru-kirja. Pesoslandian väestö käyttäytyy sopivan kaistapäisesti, kukin luonteensa mukaan. Näinkin pikaisesti voi Pesosen pihassa pyörähtää joutuakseen jälleen kerran pyörälle päästään. Kirjan lineaarisuus ja suuren palapelin kokoonpano on yhdistetty oivallisesti. Tietääkseni tätä kirjaa ei ole vielä suomeksi, mutta varmaan pian on!

   

Hyvää joulua, jos joku tätä tänään sattuu lukemaan! Nyt pidän taukoa ja jatkan vähän myöhemmin. Arvosteluja tulee harvemmin, mutta muunlaiset jutut pääsevät paremmin vauhtiin, kun en enää pukerra näitä joka päivä.

Joulukuun 23. päivä

Inka Nousiainen & Satu Kettunen
Yökirja
Tammi 2015

Jos tuntee olevansa erilainen, vain toinen erilainen ihminen voi todella ymmärtää. Kahden lapsen välille syntyy tällainen ystävyys. Yöllisellä mäellä tapaavat Kuu ja Raa, jonka suuren koiran nimi on kuvaavasti Suru. Raalla on kyyneliä silmissä, koska kaikki on niin kaunista.

Kuu ei kestä päivänvaloa. Ennen Raan kohtaamista hänellä on ollut tunne, että hänen elämästään puuttuu jotakin, vaikka hänellä on äiti ja pikkusisko. Äiti on kyllä vähän erikoinen ja hän antaa pikkusisko Oo La Laan kiipeillä vapaasti pitkin seiniä. Nousiainen ilmaisee Kuun hiljaisuuden kautta hienovaraisesti sen, ettei tämä voi kotonaan hyvin. Raan kanssa hiljaisuus ei haittaa.

Käsi kädessä kuljemme syvemmälle metsään. Lehdet kahisevat ja kiiltomadot välkkyvät ympärillä. Minä en keksi mitään muuta sanottavaa eikä se haittaa. Raan kanssa tuntuu siltä kuin ajatuksemme joka tapauksessa juttelisivat keskenään.

Tämä ystävyys on yöpuitteineen jotenkin niin epätodellinen, että siitä tulee ystävyyden ideaalikuva. Kuu kokee, että Raan kyyneleet ovat hänen itkemättömiä kyyneleitään. Myötätunto kasvattaa heidät yhteyteen, joka on niin vahva, että Raa on Kuun kotona silloinkin kun on poissa.

Satu Kettusen kollaasikuvia hallitsevat violetin ja turkoosin sävyt. Kuvissa on miellyttäviä pintojen yhdistelmiä, mutta välillä myös vieraannuttavia yksityiskohtia, lähinnä valokuvapalaset. Latautunut, todellisuudesta irtautunut tunnelma on ensiarvoisen tärkeää Nousiaisen tekstille ja siinä Kettunen on todella onnistunut. Nousiaisen tarina on iätön. Se nostattaa kipeitä tunteita, mutta sen lohtu kantaa. 

Joulukuun 22. päivä

Tammen kultainen aarrearkku
OSA 2

Tänään on vuorossa Aarrearkun ne tarinat, joita ovat kuvittaneet muut taitelijat kuin Tibor Gergely.  Näistäkin kaksi on samalta kuvittajalta, nimittäin Corinne Malvernilta, joka kuvaa herttaisesti lasten leikkejä. Loput kolme kuvittajaa edustavat tyylitellympää linjaa.

Helen Gaspard
Laastari-Lasse
Doctor Dan, the Bandage Man (1950)
Suomentanut Tittamari Marttinen

Molemmat Malvernin kuvittamat tarinat kertovat lasten lääkärileikeistä. Laastari-Lassessa laastaroidaan innokkaasti suunnilleen kaikkea mitä eteen tulee. Tämän aikakauden kirjat levittävät silmiemme eteen sukupuolitetun käsityksen tyttöjen ja poikien rooleista, joten näittenkin julkaisemisesta juuri nyt voi joku pahentua. Pojat leikkivät cowboy-leikkejä ja tyttö hoivaa nukkeaan. Lassekin hoivaa nukkea, kun on lääkärin roolissa. Hän myös itkee, kun sormeen sattuu. Omat havaintoni nykyajan lasten kiinnostuksen kohteista ovat samansuuntaisia, enkä voi sulkea silmiäni todellisuudelta. Nykyään on paremmin mahdollista leikkiä sukupuolettomasti, mutta lapset valitkoot itse, mitä haluavat.


Kultaisille kirjoille tyypillisesti Gaspard kuvaa lasten leikkejä, vakavasti, uskotellen, että leikki on totta. Aikuiset esittävät olevansa juonessa mukana ja lapset saavat uskoa olevansa tärkeitä ja taitavia.

Kathryn Jackson
Hoitaja-Hanna
Nurse Nancy (1952)
Suomentanut Tittamari Marttinen

Neljävuotias pojantyttäreni bongasi jo Aarrearkun kannesta Hoitaja-Hannan hahmon ja halusi, että se tarina luetaan ensimmäiseksi. Mutta kuten eilen jo kerroin, siitä ei tullut kuitenkaan hänen lempitarinaansa.

Hanna leikkii äitiä, opettajaa ja sairaanhoitajaa. Jälkimmäisin on mieluisin leikki ja hänellä on oikein nukkesairaala. Mutta poikia hän ei saa leikkimään kanssaan, sillä nämä pelaavat pesäpalloa. Hannan suuri tilaisuus koittaa, kun pojat osuvat pallollaan mehiläispesään. Hanna pelastaa heidät sisälle ja hoitaa heidät kuntoon. Hoidon teho on selvästikin psykologista laatua.

Nyt pojatkin innostuvat sairaalaleikistä ja tekevät verokärrystään ambulanssin. Hannasta tulee leikinjohtaja, koska hänellä on sairaanhoitajan asiantuntemus ja pitkä leikkikokemus. Malvernin kuvat edustavat yleistä 50-lukuista tapaa kuvata lapset sievinä ja puhtoisina. Kovin persoonallisia nämä lapset eivät ole, mutta joissakin tilanteissa ilmeet ja asennot ovat onnistuneita.

Jane Werner Watson ja Gustav Tenggren (kuvitus)

Leijonan tassu
The Lion's Paw (1960)
Suomentanut Tittamari Marttinen

Tämän tarinan olisi voinut jättää kirjasta poiskin. Tenggrenin monet kuvitukset ovat mainioita (muistattehan Luisevan puisevan leijonan), mutta tämä kuvitus on sekä luiseva että puiseva negatiivisessa mielessä. Eläimet valtaavat sivut pelottavan suurina, eikä niissä ole lapsenmielistä sävyä. Tarina toistaa itseään, eikä siinä ole oikeastaan muuta mieltä kuin se, että saadaan uusia Afrikan eläimiä kuvaan.

En silti väitä, etteikö lapsi voisi nauttia näistä kuvista ja kokea ne todella villeiksi. Tenggren ei vain ole tässä kirjassa omimmillaan.

Jack Bechdolt & Aurelius Battaglia (kuvitus)
Pieni poika ja iso torvi
Little Boy with the Big Horn (1951)
Suomentanut Aki Salmela

Nyt päästään mielikuvituksen ilotulitukseen ja mahtavasti tyyliteltyihin kuviin. Ollilla on pienen musikaalisen neron ongelma: hän osaa vain yhden sävelmän, eikä kukaan kestä hänen tuubansoittoaan. Koirat alkavat ulvoa, tavarat särkyvät, hevoset karkaavat.

Kaupunkilaiset karkottavat poikaparan niitylle, mutta sielläkin hän saa maanviljelijän kimppuunsa. No Ollihan soutaa ulapalle soittelemaan. Siellä hänen tuubansa onnistuu varoittamaan laivaa sumussa, ja Ollista tulee sankari.

Battaglian kuvat ovat vauhdikkaita ja ilmeikkäitä. Pieni poika ja iso tuuba on mainio vastakohtapari. Tarina on sijoitettu vaatetuksesta päätellen jonnekin 1900-luvun alkuun. Jos Battaglian lennokkaassa tyylissä on jotakin tuttua, se voi johtua siitä, että hän työskenteli myös Disneyn animaatiostudiolla. Hän osallistui Dumbon, Fantasian ja Pinocchion piirtämiseen. Lisää hänen art deco -tyyliään voi ihailla vaikkapa osoitteessa
http://fishinkblog.com/2013/09/06/aurelius-battaglia-disney-illustrator-creating-midcentury-artwork/

Ruth Krauss & Mary Blair (kuvitus)

Minä lennän
I Can Fly (1951)
Suomentanut Ritva Toivola

Mary Blairin tyyli edustaa sitä modernismia, josta kultaiset kirjat saivat aikanaan kiitosta. Maalarikissojen Alice ja Martin Provensen osallistuivat samaan kuvalliseen vallankumoukseen. Kuvat etääntyivät esittävyydestä reilusti ja väritkin vapautettiin tiukasta realismista. Esineet kuvattiin hieman kubistisesti.

Minä lennän ei ole kovin tarinallinen, pikemminkin se kuvaa sitä riemukasta mielentilaa, joka valtaa lapsen kun hän käyttää mielikuvitustaan.
"Mirri, marri, mörri, murri / olen jokin karvaturri. / Ihan mikä otus vain, / jonka kuvittelen. Näin MINÄ huvittelen."

Blairin kuvat tavoittavat jotakin niin olennaista lapsena olemisesta, että aikuinenkin voi kokea jälleen jotakin siitä, kun esineet ja ympäristöt melkein elivät.

Joulukuun 21. päivä

Tammen kultainen aarrearkku
Tammi 2015, 264 s.

Tämä kymmenen kirjan kokonaislaitos on sen verran tuhti paketti, että käsittelen sitä osissa. Kun Tammen kultaiset kirjat täyttivät vuonna 2012 60 vuotta (saman vuonna amerikkalainen sarja Little Golden Books täytti jo 70 vuotta), julkaistiin Tammen kultainen juhlakirja, johon oli valittu yhdeksän ikimuistoista tarinaa ja yksi ennen suomentamatonkin. Juhlavuoden jälkeen on julkaistu useita ennen kääntämättömiä kultaisia kirjoja, mikä on ollut erittäin piristävää.

Tänään kirjoitan uuden kokoelmateoksen niistä kirjoista, joissa kuvittajana on Tibor Gergely (1900-1978). Monet muistavat hänet ennen kaikkea Viidestä pienestä palosotilaasta, joka on mukana Juhlakirjassakin. Nyt käsillä oleva kokoelma on oikeaa Tibor Gergelyn juhlaa. Hänen tyylilleen on ominaista rehevästi piirretyt plastiset hahmot.

Juutalaisena Tibor Gergely joutui pakenemaan Unkarista Amerikkaan vuonna 1939.  Eipä aikaakaan kun Georges Duplaix innosti hänet kuvakirjojen pariin ja he tekivät yhdessä kirjan Topsy Turvy Circus vuonna 1940 ja seuraavana vuonna kirjan The Merry Shipwreck. Jälkimmäinen on mukana Aarrearkussa nimellä Hauska haaksirikko. Vuonna 1942 Duplaix tutustutti Gergely Lucille Ogleen, joka on oli kultaisen kirjasarjan keskeinen luoja. Kaiken kaikkiaan Gergely kuvitti sarjaan yli seitsemänkymmentä tarinaa.




Lucy Sprague Mitchell, Irma Simonton Black ja Jessie Stanton
Keltainen taksi
The Taxi That Hurried (1946)
Suomentanut Ritva Toivola

Kaikki Gergelyn kuvittamat tarinat tässä kirjassa kuvaavat mennyttä elämänmenoa 40- ja 50-luvuilla. Tämän lisäksi Gergelyn miljööt ja henki on jotakin hyvin amerikkalaista. Saattaa olla, ettei joku pidä tällaisia kirjoja ollenkaan sopivina meidän aikamme lapsille, sillä näkyyhän näissä aikansa eläneitä asenteitakin. Itse en ole kuitenkaan tätä mieltä. Tarinat ovat niin täynnä eloa ja touhua, että annetaan niiden tehdä tehtävänsä; temmata lapsi mukaan menoon. Aikuiset ovat sitä varten, että he voivat selittää "Taksit ovat tässä keltaisia, koska...", "Kissa kävelee kadulla, koska...", "Tavarankuljettajat ovat mustia, koska..."

Nykyvinkkelistä on tietenkin myös paha asennevirhe, että koko kirjan aiheena on taksin nopeus, siis nykysuomeksi sanottuna hurjastelu. New Yorkin pilvenpiirtäjien välisissä sokkeloissa tämä on vielä hurjempi ajatus. Mutta kansa vain toteaa "Onneksi kuski ohjaa sitä niin hyvin." Liikennesääntöjä ja ilmeisiä esteitä sentään kunnioitetaan.

Kuten Viisi pientä palosotilasta, Keltainen taksikin on kunnianosoitus yhdelle ammattikunnalle. Taksinkuljettaja on kaupungin nopein, kyseessä on sankaritarina. 40-luvun kaupunkia ja sen liikennettä värikkäästi kuvaava kirja antaa vauhtielämyksen turvallisissa puitteissa.

Beth Greiner Hoffman  
Eläinten jumppahetki
Animal Gym (1956)

Suomentanut Tuula Korolainen

Tuula Korolainen on suomentanut näitä uusia runomuotoisia kultaisia kirjoja erehtymättömällä taidolla. Eläinten jumppahetkessä on vähän tekstiä, mutta senkin täytyy toimia riimiteltynä!

Gergely on oivallinen eläinten kuvaaja ja tässä kirjassa hän on selvästi haastanut itsensä kuvaamaan niitä vaikeissa asennoissa. Tarina on silkkaa nonsensea: eläimet tulevat mukaan lasten jumppahetkeen. Sitten katsotaan, miten hassuilta ne näyttävät. Jumppaajat nauttivat toistensa seurasta. Jostakin syystä Gergely on kuvannut lapset paljon persoonattomammiksi kuin eläimet.

Georges Duplaix
Hauska haaksirikko
The Merry Shipwreck (1941)
Suomentanut Ritva Toivola

Tämä tarina oli 4-vuotiaan pojantyttäreni mielestä kirjan hauskin. Tällä kertaa eläimet ovat kotieläimiä, jotka on ovat jokseenkin samannäköisiä muissakin Gergelyn kuvissa.

Kapteeni Kakkulan miehistö koostuu eläimistä, jotka tuntuva mahtuvan laivalle hyvin, vaikka toisinkin voisi ajatella. Eräänä päivänä miehistö karkaa joelle ilman kapteeniaan. Mutta nousee myrsky ja laiva ajaa karille. Mutta koska ollaan siellä Amerikassa, palopursi tulee pelastamaan karkulaiset tuota pikaa. Vielä amerikkalaisempaa on se, että eläinten mellastaessa palopurressa miehistö katselee iloisesti hymyillen. En enää sano, minkä maan kansallistunnetta ilmentää se, että koko konkkaronkka miehittää myös vapaudenpatsaan vain siksi, että heillä on niin hauskaa yhdessä.

Jos nyt saa harrastaa sen verran elämäkerrallista selittämistä, onhan amerikkalaisen positiivisuuden ja innokkuuden ottaa vastaan siirtolaisia (tässä tapauksessa pakolaisen) täytynyt tuntua mahtavalta Euroopan kireääkin kireämmän ilmapiirin jälkeen. Gergelyn kuvissa kaikki näyttävät hyväksyvän toisensa ja aina on aihetta juhlaan.

Kathleen N. Daly

Jäätelöautomies
The Good Humor Man (1964)
Suomentanut Ville Hytönen

Seuraavaksi glorifioidaan Jäätelöautomies, joka on jo ammattinsa puolesta cool. Hän kokoaa kaikki kansankerrokset vauvasta vaariin autonsa äärelle. Ville Hytönen on keksinyt herkullisia nimiä jäätelöille:
"Löytyy pähkinäpaukkuja ja kermakierteitä, suklaasipsuja ja mansikkamuhkuja. On sitruunasuteja ja siirappitikkuja, vadelmavaakkuja ja ananasansoja. Ja oma suosikkini on Muksumäen Mujaus: vadelma-mansikka-vaahtokarkki-tujaus." Kaikilla kansalaisilla näyttäisi olevan varaa ostaa jäätelöä heti kun kuulevan jäätelöauton kilistyksen.

Kuvassa näkyvä Mäntylän mummo parantelee lapsenlapsensa yksinäisyyttä jäätelöllä. Onneksi tämä poika löytää Laiska-Jussin kadonneen koiran ja näin kaksi poikaa ystävystyy. Heidät yhdistää tietenkin ilmiömäinen Jäätelöautomies.

Kirjan kuvat ovat välillä yllättävän vähäeleisiä, mutta mukana on paljon Gergelylle ominaisia täyteen sullottuja näkymiä. Aukeama jäätelötehtaasta havainnollistaa lapselle mielikuvituksen keinoin tuotannon vaiheita ja hektisyyttä. Gergely osaa totisesti tehdä maailmasta mielenkiintoisen paikan.

Margaret Wise Brown ja Edith Thatcher Hurd
Seitsemän pientä postiljoonia
Seven Little Postmen (1950)
Suomentanut Tuula Korolainen

Viimeisenä tarina, jota teki pahaa lukea postilakon aikaan. Nämä 50-luvun ikiliikkujapostiljoonit eivät nimittäin työehtosäännöistä piittaa.

Seuraamme pienen pojan salaperäisen kirjeen kulkua mummille asti, ja mitä siitä seuraa. Postin kulku näytetään havainnollisesti ja riimitellään kuvaannollisesti. Ihmiset tulevat onnellisiksi saadessaan lähetyksensä.

Gergely maalailee jälleen elämyksellisiä maisemia, jotka sykkivät elämää. Gergely on tässäkin kirjassa tarkka asennoista ja siitä rytmistä, jonka hän eri suuntiin pyrkivillä ihmisillä luo. Erinomainen sommitteluntaju, liiallista räikeyttä kaihtava värikkyys ja positiivisuus tekivät Tibor Gergelystä suosituimman kultaisten kirjojen kuvittajan Amerikassa. Ne elähdyttävät yhä.

  

Joulukuun 20. päivä

Richard Farr

http://www.richardfarr.net/uploads/3/3/0/9/3309363/7070008_orig.jpg

Tulenetsijät. Baabel 1.
Alkuteos The Fire Seekers.
The Babel Trilogy, Book One.
Suomentanut Peikko Pitkänen.
Otava 2015, 335 s.

Tulenetsijät on trilleri nuorille, jotka arvostavat uskomattomien vaaratilanteiden lisäksi spekulointia sellaisilla asioilla kuin arkeologia, kielitiede, uskonnot ja tietoisuuden arvoitus. Miksi myytit ovat niin samankaltaisia eri puolilla maailmaa? Miksi meillä on tietoisuus? Mikä saa ihmiset seuraamaan uskonnollisia johtajia?

Tieteellisyys ja filosofointi jäävät teoksessa pinnalliselle ja monin paikoin harhaanjohtavallekin tasolle. Pääasia on, että päästään mysteerin jäljille kun sitä varten trillerin arkeologit ovat tehneet uskomattomia aineellisia ja kirjallisia löytöjä. Päähenkilö Danielin isä intoutuu Faistoksen kiekosta, jonka symboleiden hän uskoo ratkaisevan kaikkien kielten takana olevan alkukielen arvoituksen.

"Kiekko on ollut täällä jo yli sata vuotta, Daniel. Ypöyksin. Ja se vetää puoleensa kaiken maailman hulluja teorioita niin kuin tuulilasi itikoita."

"Miten niin ypöyksin?"

"Koska se on orpo. Koska kukaan ei tiedä, mikä se on tai mistä se on peräisin. Ja koska mitään vastaavaa ei ole löydetty."

Isä polvistuu ja kuljettaa sormeaan pitkin kiekon pintaa spiraalina koristavia symboleja: ihmisen päätä, jossa on irokeesimainen kampaus, väkäpiikkistä keppiä, seisovaa naishahmoa, olentoa, joka muistuttaa eläimen taljaa tai lumienkeliä. (s. 13-14

Mielestäni tämä voisi olla vaikkapa kolmetuhattakuusisataa vuotta vanha omaisuusluettelo, mutta eihän siitä trilleriä syntyisi. Kiekko on oikeastikin olemassa, mutta Farr kehittää sen ympärille vielä muita kiekkoja ja huiman juonen, jonka kuluessa selviää, mikä on eri puolilla maailmaan kadonneiden ihmisten kohtalo.

17-vuotiaan David Calderin elämä on kosmopoliittista ja vaikka hän ei ole älykkö, hänellä on monia hyödyllisiä taitoja. Vuorikiipeily, karate, sukeltaminen ja kipparointi ovat tälle 190-senttiselle amerikkalaiselle helppo nakki ja hätätilanteessa helikopterin ohjaaminenkin sujuu - tiettyyn rajaan asti. Hänen äitinsä on matemaatikko, joka on kehittänyt DNA:han perustuvan datansalausmenetelmän. Isä ja hänen lyhytaikainen avustajansa Julius Quinn ovat hyperpolyglotteja, siis henkilöitä, joille yhä uusien kielten oppiminen käy luonnostaan. Peikko Pitkäsen valitsema käännös kielilläpuhuja on outo valinta, sillä suomen kielessä tämä termi viittaa yleensä uskonnolliseen nonsense-puheeseen, glossolaliaan. Toinen hama on Bavarian jättäminen suomentamatta Baijeriksi (s. 54).

Julius Quinnin suhde Faistoksen kiekon arvoitukseen kulkee toista rataa kuin Davidin arkeologi-isän. Hän perustaa uskonnon, jonka mukaan jumalalliset Arkkitehdit haluavat palauttaa ihmisille alkuperäisen kielen valmistaakseen heidät ylösnousemukseen. Hänen seuraajiaan kutsutaan serafeiksi ja heistä alkaa muodostua vakava uhka Davidin isän piireille. Ensimmäisenä kuolee Davidin äiti Torre Surin vuorella tavalla, johon liittyy jotakin yliluonnollista:

Äidin yläpuolella kuin savusta jähmettyneenä hahmo, joka on ottamassa ihmisen muodon. Se ei erotu kalliossa vaan leijuu äidin yllä. Näky on niin outo, että aivoni leimaisivat sen mieluiten pelkäksi kangastukseksi, aistiharhaksi, valon tai mielen oikuksi. Mutta hahmo pysyttelee itsepintaisesti paikoillaan. Nyt se kurottautuu äitiä kohti. Sen piirteet erottuvat melkein terävinä, ikään kun se olisi muuttumassa joksikin tunnistettavaksi hahmoksi. Ja kun se koskettaa äitiä, kuuluu samanlainen ääni kuin törmäävistä tavarajunista. (s. 56)

On myönnettävä, että ollakseen jännittävään juoneen perustuvaa kerrontaa, Farr ottaa aikaa kuvatakseen Davidin surun vaiheita. Sen sijaan en jaksa tässäkään kirjassa arvostaa väkivaltaa ja sen sumeilematonta kuvausta. Useampi henkilö saa kirjan mittaan siipeensä, mutta sairaalaanhan ei ehditä turhan pitkäksi aikaa jäämään.

Davidin lähipiirin jahtaaminen, ihmisten katoaminen ja kohtaamiset serafien kanssa saavat hänet vähitellen aavistelemaan, että kiekot kätkevät jotakin perustavaa laatua olevaa tietoa. Jos hän ei itse olisi kallellaan serafien hengellisyyteen päin, jäisi näiden mantroja toisteleva uskonnollisuus ulkokohtaisen kuvauksen varaan. Davidin sydänystävä, sisaren asemassa oleva Morag (hyperpolyglotti jälleen) ei sen sijaan ateismistaan vähällä luovu. Hänelle tuntuisi olevan varattuna Prometheuksen rooli.

Davidin isällä on tapana sanoa, etteivät oudot tarinat/myytit synny tyhjästä. Tulenetsijöissä esitetään oletuksia  Baabelin kieltensekoituksen, vedenpaisumusmyyttien ja Atlantiksen tarun yhdistymisestä. Romaanin huipennus tapahtuukin Araratin vuorella. Nietzsche, Darwin, Cicero, Sherlock Holmes, Arkhimedes ja Eratosthenes saavat työntää lusikkansa soppaan oikeine tai kuvitteellisine ajatuksineen tai teksteineen. Hyytävän jännityksen muassa he piristävät sopivasti, mutta tieteellisen tiedon olemuksesta trilleri pysyttelee yhtä kaukana kuin Ararat on Torre Surista.