Joulukuun 7. päivä

Jane Bull
Suoraa ja siksakkia. Aloittelijan opas ompeluun
Alkuteos My Sewing Machine
A Dorling Kindersley Book
Suomentanut Mirkka Santala
Kustannus-Mäkelä 2015

Brittiläiset Dorling Kindersleyn opaskirjat ovat tunnettuja selkeydestään ja yksityiskohtaisista vaihekuvistaan. Jane Bull on nyt tehnyt tähän formaattiin ompelukoneoppaan, jossa on lisäksi kaksikymmentä helppoa mallityötä.

Valokuvat ovat aivan käsinkosketeltavan realistisia myös kooltaan. Ompeluun liittyy tietysti kaikkea kaunista kankaineen, nappeineen ja tarvikkeineen. Tästä on kauniita asetelmia lukijan innostamiseksi. Tietokoneella tehdyistä kuvitustaustoista en tällä kertaa pitänyt, mutta voivathan ne olla varsinaisen kohderyhmän makuun.

Perusompelukoneen osat ja käyttö esitellään perusteellisesti. Kokeneen käsityökirjojen suomentajan Mirkka Santalan kieli on virheetöntä ja täsmällistä. Sanastossa ei ole haparointia eikä lauserakenteissa käännösmäisyyttä. Tällainen laadukkuus on nuorta lukijakuntaa kunnioittavaa!

Kauniiden kuvien ja oivallisten vaihekuvausten tehoa vähentää hieman sekava taitto. Se on välillä liian ahdasta ja rytmi vaihtelee liikaa. Esimerkiksi puolaussivu on liian tukkoinen, kun samalla sivulle on mahdutettu sekä sivusta asetettavan että ylhäältä asetettavan puolakotelon ohjeet. Kirjan suuren koon ansiosta kuvat ovat kuitenkin riittävän suuret.

Ompelukoneen käytön perusohjeet ovat mielestäni riittävät ja mikä parasta, myös ongelmiin paneudutaan. Löysin yhden asian, jota en edes tiennyt. Luulin, että puolassa oleva reikä on vain merkkinä siitä, kummin päin puola asetetaan, mutta kirjassa neuvottiin pujottamaan langan alku sen läpi. Nyt tiedän senkin. Onhan tunnettu asia, että nämä kuvitetut lasten oppaat ovat aikuisillekin hyödyksi. Kukapa rakastaisi tylsien, asiallisten piirroskuvin etenevin manuaalien lukemista!

Materiaaleista ja tarvikkeista kerrotaan perusasiat. On vähän huvittavaakin, että kaikki ompelukoneen hankinnasta lähtien esitetään siten kuin lapsi tai nuori toimisi itsekseen. Voi olla, että tämä sävy kannustaa omatoimisuuteen ja siihen, että ompelu voi olla oma juttu.

On tärkeää, että kirjassa olevat mallityöt ovat jokseenkin helppoja ja rajallisia tehtäviä. Ideat eivät ole aivan maata mullistavan uusia, mutta osuvilla materiaalivalinnoilla niistä saa oikein hauskan näköisiä. Kassit, pussit, essut ja tyynyt eivät aikuisen tekemänä edes vaatisi ohjeita, mutta perusasiathan oppii tekemällä ne kerran hyvin. Edistyneempiä käsityöohjeita ovat ompelukoneen suojus, kangaseläimet ja vetoketjupenaali. Nuken vuodevaatteet ovat onnistunut kokonaisuus.

Suoraa ja siksakkia on hyvin koottu opaskirja, johon lapsi voi palata uudelleen ja uudelleen kaivatessaan tekemistä. Vaikka asiat opetetaan koulussakin, niihin voi joutua palaamaan, kun ei enää muistakaan, miten ompelukoneen lanka piti pujottaa. Kirja on niin iloinen ja myönteinen, että se voi saada ompelua inhoavankin kokeilemaan jotakin vaikkapa pyyheliinoista.

Joulukuun 6. päivä

Ninka Reittu
Messi ja Mysteeri: Kattiralli
Otava 2015, 37 s.

Ninka Reittu on kuvittajakaartimme uusimpia lahjakkuuksia. Hänen kuvallinen otteensa on pitelemättömän rempseä. Kuvakirjan aukeamat ovat täynnä elämää ja horisontti avautuu monesti hyvinkin lähellä olevasta kohteesta kaukaisuuteen. Monenlaiset otukset pällistelevät päähenkilöitä eri paikoista vähän Sven Nordqvistin Viiru-kirjojen tapaan.

Messi- ja Mysteeri-nimisistä kissoista on ilmestynyt aikaisemmin jo kaksi kuvakirjaa, joita en ole lukenut. Kaikki järjestyy! ilmestyi 2013 ja Käpälät kohti seikkailua! 2014. Näin ollen ensi vuonna Messi ja Mysteeri touhuavat taas jotakin ja sehän on oikein tervetullutta. Reitun kuvakirjassa riittää nimittäin katsottavaa ja koettavaa.

Messi kuuluu Ylä-Kattisen kahdeksanlapsiseen perheeseen, jolla on ystävänä Mysteeri, lentävä musta kissa. Kissaperhe lähtee autollaan kesälomamatkalle ja eikös vain Mysteeri liftaa mukaan. Matkan sattumukset kuvataan spektaakkelimaisina kokoaukeaman sommitelmina. Kissaperhe auttaa kaikkia, jotka vähänkin apua tarvitsevat. Ja mikäs on auttaessa, kun perheen totoromainen isä on niin suuri ja Mysteeri osaa lentää!

Automatkajuoni ja törmäily tapahtumasta toiseen on tuttu tapa koostaa kuvakirjaa. Uutta ja tuoretta on se, miten Reittu luo kuvillaan tarinasta elämyksen ja millaiseksi tunnelma muodostuu. Kaikki ei ole pelkkää kohellusta vaan välillä kuvakirjan hahmot hiljentyvät itsekin katselemaan kauniita - ja ilmeisen suomalaisia -  maisemia.

Mutta kun noustiin pilvien yläpuolelle, kaikki olivat aivan hiljaa, sillä siellä oli niin kaunista, että höpötys olisi tuntunut suorastaan moukkamaiselta. (s. 17)

Kattiralli on moni-ilmeinen kuvakirja, jonka jokainen kuva tarjoaa lapselle tarkasteltavaa ja ihasteltavaa pitkäksi aikaa. Eläin- ja ihmishahmot ovat sympaattisia ja mikä hauskinta, monen ikäisiä. Aikuinen voi vai arvailla, minkälaista elämää vietetään kaupungissa, jossa eri lajiset eläimet elävät arkea ja juhlaa. Heistä haluaisi kuulla lisää.

Joulukuun 5.päivä

Anni Swan (suomentaen kertonut)
Jänis Vemmelsäären seikkailuja
(J.C.Harrisin "Uncle Remus" -tarinoiden mukaan)
Kuvittanut Riikka Jäntti
WSOY 2015 (suom. 1911), 91 s.

Vanha kansa muistaa Jänis Vemmelsäären seikkailut ja yhdistää ne Anni Swaniin. Siinä mielessä on syytä yhdistääkin, että yli sata vuotta vanha käännös toimii edelleenkin, ilmeisesti hiukan stilisoituna. Lasten tekstien kääntämien mukaillen oli yleinen tapa vuosisadan alussa. Alkuperäisissä Joel Chandler Harrisin kertomissa Uncle Remus -tarinoissa käytettiin mustien orjien murretta, mikä saattaa olla yksi syy vapaaseen kääntämiseen.

Ensimmäiset Harrisin julkaisemat kansan parista kerätyt eläintarinat julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 1880. Niistä tuli hyvin suosittuja ja lukijat pyysivät niitä Harrisilta lisää. Suomessa on pitäydytty näissä Anni Swanin valitsemassa 15 tarinassa. Olisi ollut mielenkiintoista saada laajempi kokoelma tällä kertaa eikä vain uutta laitosta uusine kuvineen. Hyvä näinkin.

Kokoomateos vuodelta 1948.

Jänis Vemmelsäären seikkailuja -kokoelman tarinat muistuttavat niin suomalaisia eläinsatuja kuin Aisopoksen faabeleitakin. Eläintarinat ovat perussatuja ja ne ovat kiertäneet kansojen keskuudessa muuntuen paikallisiin olosuhteisiin. Vemmelsääri-tarinoille on ominaista, että ketun neuvokkuus onkin jäniksen aivoissa. Kun oveluus on saalistettavan eläimen ominaisuus, siitä tuleekin hyväksyttävämpää kuin pienempiään ahnehtivan ketun tapauksessa.

Näiden tarinoiden anti lapselle onkin älyllisessä haasteessa. Minkä keinon Vemmelsääri keksii päästäkseen pinteestä? Ei tarvitsekaan olla suuri ja vahva, kun voi käyttää päätään ja kieltään. Mustia orjia nämä tarinat ovat lohduttaneet sillä, että ainakin teoriassa heikompikin voi selvitä.

On todella järkevää, että kokoelmaan on saatu uusi kuvitus Riikka Jäntiltä. Vanhempien suomalaisten laitosten ilme ei olisi houkuttanut nykylasta. Tämä laitos vaikuttaa lukemaan oppineen itse luettavalta kirjalta. Pidän Riikka Jäntin kuvituksista, mutta tässä kirjassa kuvat ovat hieman liian pelkistettyjä. Olisin kaivannut kokosivun kuvia taustoineen. Myönteisenä puolena todettakoon, että kuvat on todella hyvin taitettu tekstin lomaan.

Itse tarinat pistävät jälleen kerran miettimään sitä, kuinka toisiaan syövät eläimet keskustelevat keskenään kuitenkin melko sopuisasti. Miksi höynäytettävät eivät ikinä opi olemaan kuuntelematta Jänis Vemmelsäärtä? Mitä ihmisten tapoja eläimillä on ja mitä ei missään tapauksessa? Toisaalta nämä eivät ole järkeviä kysymyksiä, sillä kaiken on tarkoitus palvella hyvää tarinaa ja tässä tapauksessa sen ydintä, jäniksen kykyä ajatella toisin.

Joulukuun 4. päivä

Lisa Moroni & Eva Eriksson:
Varo krokotiilia!
Alkuteos
Se upp för krokodilen!
Suomentanut Raija Rintamäki
Kustannus-Mäkelä 2015








Nooralla on mielikuvitusta ja seikkailunhalua, mutta isällä ei: Tylsiskä! On kesäloman ensimmäinen päivä ja luvassa on telttaretki. Lapsesta on tietysti tuskastuttavaa odottaa retkelle lähtöä, marketissakin käydään vielä. Noora tylsistyy siihen, että pitää elää aikuisen ehdoilla.

Moronin ja Erikssonin kuvakirja näyttää, miten metsäretki lähentää isää ja tytärtä jopa niin, että lapsen näkökulma pääsee lopulta voitolle. Isälle metsä on ensin navigoinnin ja luontohavaintojen suorittamista. Nooralle ei ole kummastakaan iloa, sillä pienten lasten tavoin hänen on vaikea löytää nopeasti vilahtavia lintuja maisemasta. Mutta Noora näkee enemmän: puunjuuri on hänelle käärme, kivikasa virtahepolauma ja kannot peikkoja. Tähän leikkiinhän ei isä lähde.

Erikssonin kuvat avaavat Nooran mielikuvitusnäyt hauskasti, mutta villieläimet eivät vaikuta liian pelottavilta. Monet monet hullunhauskat kuvakirjat (varsinkin Ulf Nilssonin teksteihin)  kuvittanut Eva Eriksson keskittyy tällä kertaa metsän lempeään kauneuteen. Isän olemuksen rähjääntymisen kautta voi seurata hänen muutostaan villimpään tilaan, joka on samalla lapsenmieltä lähellä oleva tila. Tällaisen isän löytyminen on Nooralle retken parasta antia.

Kuvittajaveteraani Erikssonin kumppanina on tällä kertaa uusi kirjoittaja Lisa Moroni. Tämä paneutuu sujuvasti lapsen kokemukseen ja odotuksiin. Moroni taitaa kuvakirjatekstin rytmin, johon Eriksson on voinut loihtia hienoja kuvallisia yllätyksiä. Luonnollisestikin tämä kirja sopii nimenomaan isän ääneenlukukirjaksi.

http://www.kirja.fi/kirja/jacob-grey/varismiekka/9789513183141/

Joulukuun 3. päivä             

Jacob Grey
Varismiekka
Alkuteos 
Ferals: The Crow Talker 2015 
Suomentanut Kaisa Kattelus
Tammi 2015

Tammi on perinteisesti vainunnut, mitkä ulkomaiset lasten ja nuortenfantasiat kannattaa julkaista Suomessa. Nytkin Jacob Greyn sarjan aloitusosa on suomennettu jo alkuteoksen ilmestymisvuonna, mikä kertoo myös HarperCollinsin tehokkaasta sopimusmarkkinoinnista. Kansilieve mainitsee, että käännösoikeudet on myyty jo 28 maahan, ja onpa tuon tiedon jälkeen tainnut tulla jo kolme maata lisää.

Mikä on mahtanut tehdä tästä teoksesta niin myyvän? Varismiekka edustaa postpotterilaista fantasiaa, pyrkimystä luoda uusia vanhempansa traagisesti menettäneitä sankareita. On tarjottava jotakin sille ikäluokalle, joka pääsi Rowlingin johdolla synkän fantasian makuun. Varismiekassa päähenkilö Kraa on 13-vuotias, mutta sitä voi lukea nuorempikin. Tosin sillä varauksella, että lukijalla ei ole herkkyyttä menettää yöuniaan kuoleman, julmuuksien ja hämähäkkien takia. Näitä kaikkia on tarjolla tasaisin väliajoin seikkailusta toiseen etenevässä tarinassa.

Vanhempansa menettänyt Kraa tuo mieleen myös Neil Gaimanin Hautausmaan pojan, joka ilmestyi Suomessa vuonna 2011. Yhteistä on myös se, että molempia on verrattu Rudyard Kiplingin Viidakkokirjaan. Gaimanin Eikku kasvaa aaveiden parissa ja Kraa löytää varisten yhteisön. Vertaus on osuvampi Gaimanin kohdalla, sillä hän rakentaa tietoisesti pojan luonnekuvaa niin poikkeuksellisessa yhteisössä kuin ihmisten parissa. Sen sijaan Kraa on joutunut varisten kimppaan jo 5-vuotiaana, mutta tarkempaa selostusta siitä, kuinka tämä ylipäänsä hoitunut, ei anneta. Kraa on kirjan alussa jo 13-vuotias roskisdyykkari, joka asuu puuhun kyhäämässään majassa.

Varismiekkaa on verrattu myös Batmaniin, ja samankaltaisuutta onkin löydettävissä. Blackstonen kaupungissa Kraa selvittelee välejään milloin maallisten poliisien, milloin maagisten vastustajiensa kanssa. Genre on kuitenkin enemmän kallellaan yleiseen maagisuuteen kuin pelkkien supersankarin ominaisuuksien varaan. Vielä alussa Kraa vaikuttaisi olevan ainoa poikkeusyksilö. Hän pystyy puhumaan varisten kanssa. Myöhemmin selviää, ettei hän ole yksin. On muitakin eri eläinten kanssa kommunikoivia ihmisiä ja heitä kutsutaan lymyiksi (ferals).

Jästi/noita-dikotomiassa kasvanut lukija ymmärtää välittömästi, että nämä lymyt lymyävät taitonsa normaaleilta kansalaisilta. Monet heistä ovat jollakin tavalla osattomia, mutta vankilajohtajan vaimo on poikkeus ja kahdeksan vuotta sitten käydyn Mustan kesän sankari. Kraa saa hänen tyttärestään Lydiasta ensimmäisen ihmisystävänsä.

Kuten kaikkien (fantasia)sankarien Kraan on löydettävä voimansa ja nimikkoaseensa, jotta hän pysyisi seisomaan arkkivihollistaan Seittimiestä vastaan. Hänen on tultava tietoiseksi siitä, mitä taistelua ja millä säännöillä Blackstonessa käydään sekä valittava ne, jotka uskollisesti taistelevat hänen rinnallaan. Tätä kaavaa piristää eläinten käyttö keskustelukumppaneina ja toimijoina. Varsinkin varisten tokaisut tuovat karaktääriä melko persoomattoman Kraan vastapainoksi.

"Villinä viidakkolapsena" Kraa ei ole oppinut lukemaan, mutta avarakatseinen kirjastonjohtaja lainaa hänelle kuvakirjoja erityisjärjestelyllä. Sarjan ensimmäisessä osassa seikkailut pitävät Kraan niin kiireisenä, että lukemaan opettelu jää. Kirjan lopussa Lydia lupaa pitää huolen siitä, että Kraa oppii. Kirjasto on kuvattu sympaattiseksi sivistyksen kehdoksi, mutta kirjastonjohtajan kohtalo ei sovi myöskään herkkien alan ihmisten luettavaksi. Eikä niille araknofoobikoille.

Sarjan alkuna Varismiekka on sikäli turvallinen lukukokeilu, että kirja päättyy suvantovaiheeseen eikä gliffhangeriin. Tulevista vaaroista vihjataan pienesti. Kraan käymät seikkailut ovat kasvattaneet häntä, mutta hänen sisäisiä taistelujaan ei kuvata Harry Potterin veroisella tavalla. Kerronnan painopiste on seikkailun sujuvassa jatkumossa, joten pohdiskelua kaihtavan nuoren lukijan ei tarvitse menettää kärsivällisyyttään.

Joulukuun 2. päivä

Julia Donaldson & Axel Scheffler  
Linnunpelättien häät
Suomentanut Raija Rintamäki
Kustannus-Mäkelä 2015

Mahtaakohan kirja perustua tositapahtumiin, kun tekijät poseeraavat tässä aivan oikeiden Heinä-Heinon ja Kaura-Lauran kanssa? http://www.kustannusmakela.fi/binary/file/-/fid/1370

Englantilaiset Julia Donaldson ja Axel Scheffler ovat tehneet paljon kuvakirjoja yhdessä. Mörkyli (1999, The Gruffalo) oli heidän läpimurtonsa. Mörkylin lukenut tunnistaa muutkin Schefflerin kuvitukset selkeästä, mustia ääriviivoja käyttävästä tyylistä. Donaldson puolestaan riimittää mielellään kirjansa ja kertoo jopa päivänsä tapahtumista riimitellen. (Jos kiinnostaa: http://www.juliadonaldson.co.uk/about.htm#day Toivottavasti hän ei sentään puhu samalla tavalla!)

Kuvakirja tarjoaa aimo annoksen maalaisromantiikkaa sankareinaan linnunpelätit. Heinä-Heino ihastuu välittömästi uuteen kollegaansa Kaura-Lauraan. Kuten ennenkin Donaldsonin kirjoissa, toistetaan ydinsäettä, joka iskostuu mukavasti lapsen päähän. Tällä kertaa se on

Järjestetään (tai jokin muu sana) hienot häät, näyttävät ja tyylikkäät!

Sittenpä hankitaan peläteille sopivat tarvikkeet tyylikkyyden takaamisesti. Kun Heinä-Heino viipyy kukkien haussa, uhkaa häitä klassinen ongelma. Ilmaantuu kilpakosija, kreivi Ylermi, pelättien sukua hänkin. Ylermi on tietenkin paha poika, joka sikarillaan sytyttää pellon palamaan. Heinolla on siinä ratkaisun paikka ja kaikki päättyy niinkuin pitikin - näyttäviin ja tyylikkäisiin häihin.

Kuvakirjan idea on hauska ja tarina kerrotaan sopivan pelkistetysti. Vaakaan taitettu muoto tarjoaa värikylläisiä maalaisnäkymiä. Eläinlajeja punotaan yllin kyllin mukaan. Scheffler piirtää eläimet niin usein hymyilemään, että vakavammat otukset näyttävät jotenkin koomisilta. Traktorin nimeäminen Mörgusoniksi on hauska viittaus Mörkyliin (lieneekö Grufford alkuteoksessa?).

Kovin sarjakuvamaisiahan tämän parivaljakon kuvakirjat ovat, mutta yhtä kaikki hyväntuulisia. Pienen lapsen on vähän vaikeampi ymmärtää riimitettyä tekstiä, jolloin selkeät kuvasarjat ovat avuksi. Häät ovat heinäpellollakin suuri tapaus. Ja häistähän joku aina myöhästyy. Tällä kertaa se on etana, joka muuten oli syyllinen Heinon viipymiseenkin. Donaldson ja Scheffler osaavat tehdä linnunpeläteistään niin eloisia ja samastuttavia että ihmetellä täytyy. 

Joulukuun 1. päivä

Siiri Enoranta
Surunhauras, lasinterävä   
WSOY 2015, 473 s.

Teen heti poikkeuksen blogini päälinjoista ja tartun kotimaiseen nuorten fantasiakirjaan.

Kirjalla on ensinnäkin onnistuneen kaunis, lukemaan kutsuva nimi. 6-vuotias pojanpoikani kysyi kannen nähdessään, käsitteleekö se kuolemaa. Kyllä se sitäkin käsittelee, vastasin.

Kuoleman lisäksi Enorannan romaani käsittelee myytin ja historian törmäämistä. Surukauriin kansa uskoo, että surukauris kertoo jokaiselle 6-vuotiaalle, kuinka paljon surua tämän elämässä tulee olemaan. Lähemmin tätä riittiä seurataan Hahtuvaaran perheen nuorimman lapsen, Ulin kautta. Suru on jo kuitenkin tavoittanut Ulin perheen tätä ennen, sillä aivan kirjan alussa hänen äitinsä kuolee.

Surukauris viipyy Ulin kanssa päivän ja yön. Poika on vakuuttunut siitä, että hänen elämänsä on pohjattoman onneton ja tuhoaa hänen ympärillään olevienkin elämän. Uli tahtoo pois kotisaareltaan, vaikka ei ole mitään tietoa siitä, mitä meren tuolla puolen on.

Surukauriiden lisäksi trooppisen saaren asukkaiden elämässä elää toinenkin myyttinen hahmo. Sumunsalpaaja on tietäjä, joka näkee transsissa tulevaisuuteen. Omassa mielessään hän harmittelee sitä, etteivät hänen esi-isänsä ole välittäneet muuta perimätietoa kuin sen, että kansa on saapunut saarelle yli viisisataa vuotta sitten. Yksinkertaisia keräily- ja maanviljelyelinkeinoja harjoittava kansa on vailla historiaa.

Uli lähettää pullopostin, joka päätyy Sidrineian niemimaalle. Siellä elää Lasinkirkkaan prinsessa Sadeian hallinnossa "kehittyneempi" kansa, joka on vaurastunut käymällä kauppaa naapurimaiden kanssa. Tieto Ulin kirjeestä leviää Sadeiankin korviin, joiden välissä herää himo lähteä etsimään myyttisiä kultakauriita. Koska hän on tunteeton yksinvaltias, kukaan ei voi vastustaa hänen aiettaan, ei vaikka yksinvaltias on vasta 16-vuotias.

Enoranta käyttää näkökulmakerrontaa siten, että kukin luku kerrotaan yhden henkilöhahmon kautta. Kertomus kulkee hyvin sen jälkeen kun lukija on selvinnyt alun hahmotusvaikeuksista; onhan kyseessä maailma, joka on rakennettava sitä mukaa kun siitä saa tietoa. Viattomuuden tilassa uinuvan Surukauriin kansan ja sidrineialaisten lisäksi kulttuurien törmäykseen lisätään myös radhujen barbaarikansa. Viimeksimainittujen kuvaus ja käyttäytyminen juonen käänteissä on romaanin epäuskottavinta ainesta, mutta palvelee kuitenkin kokonaisuutta, jossa prinsessa Sedeian perustama naisvaltaisuus kesyttää villit karjut.

Matriarkaalinen yhteisö ei ole uuden uutta fantasiaromaanissa, mutta Enoranta toteuttaa sen jäsenten näkökulmaa johdonmukaisesti aina sanastoa myöten. Sen sijaan muutamat muut ilmaukset puhkaisevat luodun fantasiamaailman omalakisuuteen aukkoja. On kuitenkin kysymys kulttuurista, jossa matkustetaan vasta purjelaivoilla. Kursivoinnit minun:

Edellisen joulukuun päivä palautui Beannan mieleen kuin hän olisi katsonut sitä filmiltä. (s. 23)

Siksi Kurkuma ymmärsi, siksi hänen oli ymmärrettävä prinsessan jokainen kova sana, jokainen ilkeä katse, jokainen teko, joka muussa kontekstissa olisi ollut epäreilu. (s. 49)

"Auringosta tulee syöpä", Tirilaia sanoi, käänsi selkänsä ja meni. (s. 155)

Hänen silmissään oli sellaista vauhkoutta kuin Sarastuksen lemmikkieläintarhan gaselleilla, kun oli rokotusten aika ja eläinlääkäri lähestyi neulan kanssa. (s. 209)

Tällaiset nykyteknologian tuntevan ihmisen suuhun sopivat kielikuvat ja terveystiedot sekä -välineet eivät sovi teoksessa kuvattujen kokijoiden ajatusmaailmaan.

Muutoin Enorannan romaani on kerronnan suuri saavutus. Eri suunnista alkava kerronta vyöryy yhdeksi kokonaisuudeksi kansojen kohdatessa ja joutuessa muuttamaan käsityksiään. Enoranta kuvaa oivaltavasti sitä, kuinka Surukauriin kansa on vaarassa menettää myyttinsä saadessaan historian ja ehkä menettääkin. Juoneen on rakennettu tehokkaita yllätyksiä, jotka perustelevat yli neljäsataasivuisen luku-urakan. Romaani käy yhä mielenkiintoisemmaksi loppua kohti. Henkilöiden muutos on uskottavan kivuliasta. Kaiken kaikkiaan Surunhauras, lasinterävä kimmeltää kirkkaana prinsessa Sedeian lasikorujen tavoin.