Joulukuun 5.päivä

Anni Swan (suomentaen kertonut)
Jänis Vemmelsäären seikkailuja
(J.C.Harrisin "Uncle Remus" -tarinoiden mukaan)
Kuvittanut Riikka Jäntti
WSOY 2015 (suom. 1911), 91 s.

Vanha kansa muistaa Jänis Vemmelsäären seikkailut ja yhdistää ne Anni Swaniin. Siinä mielessä on syytä yhdistääkin, että yli sata vuotta vanha käännös toimii edelleenkin, ilmeisesti hiukan stilisoituna. Lasten tekstien kääntämien mukaillen oli yleinen tapa vuosisadan alussa. Alkuperäisissä Joel Chandler Harrisin kertomissa Uncle Remus -tarinoissa käytettiin mustien orjien murretta, mikä saattaa olla yksi syy vapaaseen kääntämiseen.

Ensimmäiset Harrisin julkaisemat kansan parista kerätyt eläintarinat julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 1880. Niistä tuli hyvin suosittuja ja lukijat pyysivät niitä Harrisilta lisää. Suomessa on pitäydytty näissä Anni Swanin valitsemassa 15 tarinassa. Olisi ollut mielenkiintoista saada laajempi kokoelma tällä kertaa eikä vain uutta laitosta uusine kuvineen. Hyvä näinkin.

Kokoomateos vuodelta 1948.

Jänis Vemmelsäären seikkailuja -kokoelman tarinat muistuttavat niin suomalaisia eläinsatuja kuin Aisopoksen faabeleitakin. Eläintarinat ovat perussatuja ja ne ovat kiertäneet kansojen keskuudessa muuntuen paikallisiin olosuhteisiin. Vemmelsääri-tarinoille on ominaista, että ketun neuvokkuus onkin jäniksen aivoissa. Kun oveluus on saalistettavan eläimen ominaisuus, siitä tuleekin hyväksyttävämpää kuin pienempiään ahnehtivan ketun tapauksessa.

Näiden tarinoiden anti lapselle onkin älyllisessä haasteessa. Minkä keinon Vemmelsääri keksii päästäkseen pinteestä? Ei tarvitsekaan olla suuri ja vahva, kun voi käyttää päätään ja kieltään. Mustia orjia nämä tarinat ovat lohduttaneet sillä, että ainakin teoriassa heikompikin voi selvitä.

On todella järkevää, että kokoelmaan on saatu uusi kuvitus Riikka Jäntiltä. Vanhempien suomalaisten laitosten ilme ei olisi houkuttanut nykylasta. Tämä laitos vaikuttaa lukemaan oppineen itse luettavalta kirjalta. Pidän Riikka Jäntin kuvituksista, mutta tässä kirjassa kuvat ovat hieman liian pelkistettyjä. Olisin kaivannut kokosivun kuvia taustoineen. Myönteisenä puolena todettakoon, että kuvat on todella hyvin taitettu tekstin lomaan.

Itse tarinat pistävät jälleen kerran miettimään sitä, kuinka toisiaan syövät eläimet keskustelevat keskenään kuitenkin melko sopuisasti. Miksi höynäytettävät eivät ikinä opi olemaan kuuntelematta Jänis Vemmelsäärtä? Mitä ihmisten tapoja eläimillä on ja mitä ei missään tapauksessa? Toisaalta nämä eivät ole järkeviä kysymyksiä, sillä kaiken on tarkoitus palvella hyvää tarinaa ja tässä tapauksessa sen ydintä, jäniksen kykyä ajatella toisin.