Joulukuun 11. päivä

Stanislav Vostokov
Frosjan talo
Alkuteos Frosja Korovina
Suomentanut Katri Kulmala,
stilisoinut Hannu Hirvonen
Kuvitus Maria Vorontsova
Karisto 2015, 112 s.

Eilinen päivitys vei meidät länsinaapuriin, tänään on itäisen naapurin vuoro. Stanislav Vostokov on nuori venäläinen kirjailija, joka on saavuttanut jo kansainvälistä tunnustusta. Hän on oleskellut Suomessakin kirjoittamassa Koneen säätiön apurahalla. Hänen Frosjan talonsa on mainion erilainen tuulahdus käännöskirjallisuuteemme.

Vostokov kirjoittaa melko lakonisesti venäläisestä Isälän kylästä, jonka koulussa on vain kolme lasta ja lastentarhassa yksi. Elämä on hyvin yksinkertaista. Tapaamme metsurin, sepän, kirkkoherran, opettajan ja museon johtajan. Kaupan myyjänä, lastentarhan opettajana ja koulun keittäjänä toimii sama nainen. Ja sitten on vielä periaatejuoppo Nikanor, joka on "sitä mieltä , ettei mikään maalaiskylä voi toimia ilman juoppoa". Tämä kaikki viehättää minua siksi, että päähenkilö Frosja-tyttö on kuvattu ympäristöön, jota ei ole turhia siloiteltu. Lasten kasvuympäristössä kun kuitenkin on sellaisiakin ilmiöitä kuin juopot. Sitä paitsi Frosja pärjää hyvin Nikanorille, ja siitä tapahtumat lähtevätkin liikkelle.

Nikanor haluaa kostaa röyhkeänä pitämälleen Frosjalle, mutta hänen "kirouksensa" osuukin tytön isoäitiin, joka joutuu sairaalaan. Frosjan geologivanhemmat ovat jossain kaukana kenttätyössä. Frosja yrittää tulla toimeen museotalossa, jonka hänen esi-isänsä Fjodor Korovin rakensi 1800-luvun alussa. Hän saakin avukseen puhuvaksi mainostetun Gerasim-karhun, joka tosin urahtelee vain "Uhu".

Vostokov kuvaa henkilöitään vähän kuin kansansadun hahmoja, karrikoidun huumorin keinoin. Silti syntyy pakostakin sellainen vaikutelma, että kyllä tämä on oikeaa elämää jossakin syrjäkylällä. Tavaroita ei osteta suin päin (mistä niitä ostettaisiin?), bussissa haisee sisälläkin bensiiniltä eikä Frosja osaa haaveillakaan koulukyydistä. Hän ottaa pyörän ja luistimet alle, kun pitää päästä jonnekin. Elämänpiiri on rajattu, tähän perustuu kirjan lumo.

Kesy karhu ja puhuva kana (joka osaa sanoa "ihanaa!" ja "kamalaa!") istuvat kyläyhteisöön yhtä luonnollisina kuin erikoiset ihmisetkin. Kylällä on myös uskonnollinen johtaja, kirkkoherra Ignatius. Hänen kauttaan käsitellään vähän myös Jumalaa ja uskomista, mikä on lastenkirjallisuudessa harvinaista (lukuun ottamatta kristillisiä kustantajia). Aihepiiri on käsitelty yhtä humoristisesti kuin kaikki muukin, joten Ignatius asettuu välillä melkein samalle akselille kuin karhu Gerasim. Tuleehan karhusta kirkkokuoron basso, koska isoäiti on sairaalassa.

Frosja selviää kaikesta muusta omin päin, mutta oman kodin, museoviraston himoitseman perinnetalon, katoaminen saa hänet epätoivon valtaan. Apuun tulevat luokkatoverit Petuhov ja  Zmihov, joka osaa ajaa traktoria, vaikka on vasta kolmasluokkalainen. Zmihov saa isän vihat päälleen traktorin luvattomasta käytöstä. Se, että isä antaa pojalleen ympäri korvia, on ikävä yksityiskohta tässä muuten erinomaisessa kirjassa. Muutoin kaikki päättyy hyvin ja Frosjan talo on taas pystyssä, kun Aglaja-mummo saapuu kotiin. Niin hyvin, että jopa sinä ja minä voisimme tehdä sinne retken:

Jos ikinä pääset kesälomalla käymään Vologdan alueella, käy ehdottomasti Isälässä. Tusinajokea vierustavia peltoja halkova tie tuo sinut kylään. Siellä näet vanhan kerhorakennuksen, jossa paikallinen kuoro pitää harjoituksia, ja kauniin puisen kirkon. Mutta tietysti kaikkein tärkein nähtävyys kylässä on äveriään maalaisen Fjodor Korovinin 1800-luvun alussa rakentama suurenmoinen talo. (s.101)

Niinpä niin. Kirjassa tehdään selväksi, että Fjodorin perinnön vaaliminen on nyt naisten käsissä, sillä sekä Frosja että hänen mummonsa ovat oikeita maalaisnaisia.