Joulukuun 24. päivä

On viimeisen joulualusblogin aika. Sain joululahjaksi yhden kirjan. Meillä on ystäväni kanssa Viiru-yhteys. Meillä on molemmilla Viiru-pehmolelu (hänellä itse asiassa useampia). Viiruilemme jatkuvasti ja joskus lähetämme toisillemme kuvia siitä, mitä Viirumme ovat tehneet. Sain Eevalta paketin, jonka päällä toivotettiin minulle kielikylpyä. Herätti kovasti uteliaisuutta. Siellä oli:

Sven Nordqvist               
Var är Pettson?
Pusselbok med 36 bitar
Opal 2015

Pienessä mutta paksussa pahvisivuisessa kirjassa on oma tarina ja kahdenlaiset kuvat.Vasemmanpuoleisella sivulla ovat tarinaa kuljettavat kuvat ja oikealla palapelikuva. Yhdeksästä sivun kokoisesta neljän palan kuvasta voi koota yhden ison palapelin, joka on tarinan kokonaisnäkymä lopputilanteessa. Kirja on siis rakennettu niin, että helpon osapalapelin voi koota pienempi lapsi ja suuremman isompi lapsi. Minun 3- ei kun 33-vuotias poikani sai koottua isomman palapelin eli voin olla hänestä ylpeä.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo Pesosen etsinnästä. Viiru on piirtänyt hänestä kuvan ja haluaisi antaa sen ukolleen. Pihan eläimistä ei ole paljoa apua etsimisessä, kanoista varsinkaan. Muklat ovat mukana tässäkin kirjassa. Ainakin minulle on uutta puutarhurimukla, jolla on Pesosen pää ja äreä luonne. Lopulta Pesonen löytyy ja hänelläkin on Viirulle jotakin...

Pienimuotoiseksi kirjaksi tämä on ihan kunnollinen Viiru-kirja. Pesoslandian väestö käyttäytyy sopivan kaistapäisesti, kukin luonteensa mukaan. Näinkin pikaisesti voi Pesosen pihassa pyörähtää joutuakseen jälleen kerran pyörälle päästään. Kirjan lineaarisuus ja suuren palapelin kokoonpano on yhdistetty oivallisesti. Tietääkseni tätä kirjaa ei ole vielä suomeksi, mutta varmaan pian on!

   

Hyvää joulua, jos joku tätä tänään sattuu lukemaan! Nyt pidän taukoa ja jatkan vähän myöhemmin. Arvosteluja tulee harvemmin, mutta muunlaiset jutut pääsevät paremmin vauhtiin, kun en enää pukerra näitä joka päivä.

Joulukuun 23. päivä

Inka Nousiainen & Satu Kettunen
Yökirja
Tammi 2015

Jos tuntee olevansa erilainen, vain toinen erilainen ihminen voi todella ymmärtää. Kahden lapsen välille syntyy tällainen ystävyys. Yöllisellä mäellä tapaavat Kuu ja Raa, jonka suuren koiran nimi on kuvaavasti Suru. Raalla on kyyneliä silmissä, koska kaikki on niin kaunista.

Kuu ei kestä päivänvaloa. Ennen Raan kohtaamista hänellä on ollut tunne, että hänen elämästään puuttuu jotakin, vaikka hänellä on äiti ja pikkusisko. Äiti on kyllä vähän erikoinen ja hän antaa pikkusisko Oo La Laan kiipeillä vapaasti pitkin seiniä. Nousiainen ilmaisee Kuun hiljaisuuden kautta hienovaraisesti sen, ettei tämä voi kotonaan hyvin. Raan kanssa hiljaisuus ei haittaa.

Käsi kädessä kuljemme syvemmälle metsään. Lehdet kahisevat ja kiiltomadot välkkyvät ympärillä. Minä en keksi mitään muuta sanottavaa eikä se haittaa. Raan kanssa tuntuu siltä kuin ajatuksemme joka tapauksessa juttelisivat keskenään.

Tämä ystävyys on yöpuitteineen jotenkin niin epätodellinen, että siitä tulee ystävyyden ideaalikuva. Kuu kokee, että Raan kyyneleet ovat hänen itkemättömiä kyyneleitään. Myötätunto kasvattaa heidät yhteyteen, joka on niin vahva, että Raa on Kuun kotona silloinkin kun on poissa.

Satu Kettusen kollaasikuvia hallitsevat violetin ja turkoosin sävyt. Kuvissa on miellyttäviä pintojen yhdistelmiä, mutta välillä myös vieraannuttavia yksityiskohtia, lähinnä valokuvapalaset. Latautunut, todellisuudesta irtautunut tunnelma on ensiarvoisen tärkeää Nousiaisen tekstille ja siinä Kettunen on todella onnistunut. Nousiaisen tarina on iätön. Se nostattaa kipeitä tunteita, mutta sen lohtu kantaa. 

Joulukuun 22. päivä

Tammen kultainen aarrearkku
OSA 2

Tänään on vuorossa Aarrearkun ne tarinat, joita ovat kuvittaneet muut taitelijat kuin Tibor Gergely.  Näistäkin kaksi on samalta kuvittajalta, nimittäin Corinne Malvernilta, joka kuvaa herttaisesti lasten leikkejä. Loput kolme kuvittajaa edustavat tyylitellympää linjaa.

Helen Gaspard
Laastari-Lasse
Doctor Dan, the Bandage Man (1950)
Suomentanut Tittamari Marttinen

Molemmat Malvernin kuvittamat tarinat kertovat lasten lääkärileikeistä. Laastari-Lassessa laastaroidaan innokkaasti suunnilleen kaikkea mitä eteen tulee. Tämän aikakauden kirjat levittävät silmiemme eteen sukupuolitetun käsityksen tyttöjen ja poikien rooleista, joten näittenkin julkaisemisesta juuri nyt voi joku pahentua. Pojat leikkivät cowboy-leikkejä ja tyttö hoivaa nukkeaan. Lassekin hoivaa nukkea, kun on lääkärin roolissa. Hän myös itkee, kun sormeen sattuu. Omat havaintoni nykyajan lasten kiinnostuksen kohteista ovat samansuuntaisia, enkä voi sulkea silmiäni todellisuudelta. Nykyään on paremmin mahdollista leikkiä sukupuolettomasti, mutta lapset valitkoot itse, mitä haluavat.


Kultaisille kirjoille tyypillisesti Gaspard kuvaa lasten leikkejä, vakavasti, uskotellen, että leikki on totta. Aikuiset esittävät olevansa juonessa mukana ja lapset saavat uskoa olevansa tärkeitä ja taitavia.

Kathryn Jackson
Hoitaja-Hanna
Nurse Nancy (1952)
Suomentanut Tittamari Marttinen

Neljävuotias pojantyttäreni bongasi jo Aarrearkun kannesta Hoitaja-Hannan hahmon ja halusi, että se tarina luetaan ensimmäiseksi. Mutta kuten eilen jo kerroin, siitä ei tullut kuitenkaan hänen lempitarinaansa.

Hanna leikkii äitiä, opettajaa ja sairaanhoitajaa. Jälkimmäisin on mieluisin leikki ja hänellä on oikein nukkesairaala. Mutta poikia hän ei saa leikkimään kanssaan, sillä nämä pelaavat pesäpalloa. Hannan suuri tilaisuus koittaa, kun pojat osuvat pallollaan mehiläispesään. Hanna pelastaa heidät sisälle ja hoitaa heidät kuntoon. Hoidon teho on selvästikin psykologista laatua.

Nyt pojatkin innostuvat sairaalaleikistä ja tekevät verokärrystään ambulanssin. Hannasta tulee leikinjohtaja, koska hänellä on sairaanhoitajan asiantuntemus ja pitkä leikkikokemus. Malvernin kuvat edustavat yleistä 50-lukuista tapaa kuvata lapset sievinä ja puhtoisina. Kovin persoonallisia nämä lapset eivät ole, mutta joissakin tilanteissa ilmeet ja asennot ovat onnistuneita.

Jane Werner Watson ja Gustav Tenggren (kuvitus)

Leijonan tassu
The Lion's Paw (1960)
Suomentanut Tittamari Marttinen

Tämän tarinan olisi voinut jättää kirjasta poiskin. Tenggrenin monet kuvitukset ovat mainioita (muistattehan Luisevan puisevan leijonan), mutta tämä kuvitus on sekä luiseva että puiseva negatiivisessa mielessä. Eläimet valtaavat sivut pelottavan suurina, eikä niissä ole lapsenmielistä sävyä. Tarina toistaa itseään, eikä siinä ole oikeastaan muuta mieltä kuin se, että saadaan uusia Afrikan eläimiä kuvaan.

En silti väitä, etteikö lapsi voisi nauttia näistä kuvista ja kokea ne todella villeiksi. Tenggren ei vain ole tässä kirjassa omimmillaan.

Jack Bechdolt & Aurelius Battaglia (kuvitus)
Pieni poika ja iso torvi
Little Boy with the Big Horn (1951)
Suomentanut Aki Salmela

Nyt päästään mielikuvituksen ilotulitukseen ja mahtavasti tyyliteltyihin kuviin. Ollilla on pienen musikaalisen neron ongelma: hän osaa vain yhden sävelmän, eikä kukaan kestä hänen tuubansoittoaan. Koirat alkavat ulvoa, tavarat särkyvät, hevoset karkaavat.

Kaupunkilaiset karkottavat poikaparan niitylle, mutta sielläkin hän saa maanviljelijän kimppuunsa. No Ollihan soutaa ulapalle soittelemaan. Siellä hänen tuubansa onnistuu varoittamaan laivaa sumussa, ja Ollista tulee sankari.

Battaglian kuvat ovat vauhdikkaita ja ilmeikkäitä. Pieni poika ja iso tuuba on mainio vastakohtapari. Tarina on sijoitettu vaatetuksesta päätellen jonnekin 1900-luvun alkuun. Jos Battaglian lennokkaassa tyylissä on jotakin tuttua, se voi johtua siitä, että hän työskenteli myös Disneyn animaatiostudiolla. Hän osallistui Dumbon, Fantasian ja Pinocchion piirtämiseen. Lisää hänen art deco -tyyliään voi ihailla vaikkapa osoitteessa
http://fishinkblog.com/2013/09/06/aurelius-battaglia-disney-illustrator-creating-midcentury-artwork/

Ruth Krauss & Mary Blair (kuvitus)

Minä lennän
I Can Fly (1951)
Suomentanut Ritva Toivola

Mary Blairin tyyli edustaa sitä modernismia, josta kultaiset kirjat saivat aikanaan kiitosta. Maalarikissojen Alice ja Martin Provensen osallistuivat samaan kuvalliseen vallankumoukseen. Kuvat etääntyivät esittävyydestä reilusti ja väritkin vapautettiin tiukasta realismista. Esineet kuvattiin hieman kubistisesti.

Minä lennän ei ole kovin tarinallinen, pikemminkin se kuvaa sitä riemukasta mielentilaa, joka valtaa lapsen kun hän käyttää mielikuvitustaan.
"Mirri, marri, mörri, murri / olen jokin karvaturri. / Ihan mikä otus vain, / jonka kuvittelen. Näin MINÄ huvittelen."

Blairin kuvat tavoittavat jotakin niin olennaista lapsena olemisesta, että aikuinenkin voi kokea jälleen jotakin siitä, kun esineet ja ympäristöt melkein elivät.

Joulukuun 21. päivä

Tammen kultainen aarrearkku
Tammi 2015, 264 s.

Tämä kymmenen kirjan kokonaislaitos on sen verran tuhti paketti, että käsittelen sitä osissa. Kun Tammen kultaiset kirjat täyttivät vuonna 2012 60 vuotta (saman vuonna amerikkalainen sarja Little Golden Books täytti jo 70 vuotta), julkaistiin Tammen kultainen juhlakirja, johon oli valittu yhdeksän ikimuistoista tarinaa ja yksi ennen suomentamatonkin. Juhlavuoden jälkeen on julkaistu useita ennen kääntämättömiä kultaisia kirjoja, mikä on ollut erittäin piristävää.

Tänään kirjoitan uuden kokoelmateoksen niistä kirjoista, joissa kuvittajana on Tibor Gergely (1900-1978). Monet muistavat hänet ennen kaikkea Viidestä pienestä palosotilaasta, joka on mukana Juhlakirjassakin. Nyt käsillä oleva kokoelma on oikeaa Tibor Gergelyn juhlaa. Hänen tyylilleen on ominaista rehevästi piirretyt plastiset hahmot.

Juutalaisena Tibor Gergely joutui pakenemaan Unkarista Amerikkaan vuonna 1939.  Eipä aikaakaan kun Georges Duplaix innosti hänet kuvakirjojen pariin ja he tekivät yhdessä kirjan Topsy Turvy Circus vuonna 1940 ja seuraavana vuonna kirjan The Merry Shipwreck. Jälkimmäinen on mukana Aarrearkussa nimellä Hauska haaksirikko. Vuonna 1942 Duplaix tutustutti Gergely Lucille Ogleen, joka on oli kultaisen kirjasarjan keskeinen luoja. Kaiken kaikkiaan Gergely kuvitti sarjaan yli seitsemänkymmentä tarinaa.




Lucy Sprague Mitchell, Irma Simonton Black ja Jessie Stanton
Keltainen taksi
The Taxi That Hurried (1946)
Suomentanut Ritva Toivola

Kaikki Gergelyn kuvittamat tarinat tässä kirjassa kuvaavat mennyttä elämänmenoa 40- ja 50-luvuilla. Tämän lisäksi Gergelyn miljööt ja henki on jotakin hyvin amerikkalaista. Saattaa olla, ettei joku pidä tällaisia kirjoja ollenkaan sopivina meidän aikamme lapsille, sillä näkyyhän näissä aikansa eläneitä asenteitakin. Itse en ole kuitenkaan tätä mieltä. Tarinat ovat niin täynnä eloa ja touhua, että annetaan niiden tehdä tehtävänsä; temmata lapsi mukaan menoon. Aikuiset ovat sitä varten, että he voivat selittää "Taksit ovat tässä keltaisia, koska...", "Kissa kävelee kadulla, koska...", "Tavarankuljettajat ovat mustia, koska..."

Nykyvinkkelistä on tietenkin myös paha asennevirhe, että koko kirjan aiheena on taksin nopeus, siis nykysuomeksi sanottuna hurjastelu. New Yorkin pilvenpiirtäjien välisissä sokkeloissa tämä on vielä hurjempi ajatus. Mutta kansa vain toteaa "Onneksi kuski ohjaa sitä niin hyvin." Liikennesääntöjä ja ilmeisiä esteitä sentään kunnioitetaan.

Kuten Viisi pientä palosotilasta, Keltainen taksikin on kunnianosoitus yhdelle ammattikunnalle. Taksinkuljettaja on kaupungin nopein, kyseessä on sankaritarina. 40-luvun kaupunkia ja sen liikennettä värikkäästi kuvaava kirja antaa vauhtielämyksen turvallisissa puitteissa.

Beth Greiner Hoffman  
Eläinten jumppahetki
Animal Gym (1956)

Suomentanut Tuula Korolainen

Tuula Korolainen on suomentanut näitä uusia runomuotoisia kultaisia kirjoja erehtymättömällä taidolla. Eläinten jumppahetkessä on vähän tekstiä, mutta senkin täytyy toimia riimiteltynä!

Gergely on oivallinen eläinten kuvaaja ja tässä kirjassa hän on selvästi haastanut itsensä kuvaamaan niitä vaikeissa asennoissa. Tarina on silkkaa nonsensea: eläimet tulevat mukaan lasten jumppahetkeen. Sitten katsotaan, miten hassuilta ne näyttävät. Jumppaajat nauttivat toistensa seurasta. Jostakin syystä Gergely on kuvannut lapset paljon persoonattomammiksi kuin eläimet.

Georges Duplaix
Hauska haaksirikko
The Merry Shipwreck (1941)
Suomentanut Ritva Toivola

Tämä tarina oli 4-vuotiaan pojantyttäreni mielestä kirjan hauskin. Tällä kertaa eläimet ovat kotieläimiä, jotka on ovat jokseenkin samannäköisiä muissakin Gergelyn kuvissa.

Kapteeni Kakkulan miehistö koostuu eläimistä, jotka tuntuva mahtuvan laivalle hyvin, vaikka toisinkin voisi ajatella. Eräänä päivänä miehistö karkaa joelle ilman kapteeniaan. Mutta nousee myrsky ja laiva ajaa karille. Mutta koska ollaan siellä Amerikassa, palopursi tulee pelastamaan karkulaiset tuota pikaa. Vielä amerikkalaisempaa on se, että eläinten mellastaessa palopurressa miehistö katselee iloisesti hymyillen. En enää sano, minkä maan kansallistunnetta ilmentää se, että koko konkkaronkka miehittää myös vapaudenpatsaan vain siksi, että heillä on niin hauskaa yhdessä.

Jos nyt saa harrastaa sen verran elämäkerrallista selittämistä, onhan amerikkalaisen positiivisuuden ja innokkuuden ottaa vastaan siirtolaisia (tässä tapauksessa pakolaisen) täytynyt tuntua mahtavalta Euroopan kireääkin kireämmän ilmapiirin jälkeen. Gergelyn kuvissa kaikki näyttävät hyväksyvän toisensa ja aina on aihetta juhlaan.

Kathleen N. Daly

Jäätelöautomies
The Good Humor Man (1964)
Suomentanut Ville Hytönen

Seuraavaksi glorifioidaan Jäätelöautomies, joka on jo ammattinsa puolesta cool. Hän kokoaa kaikki kansankerrokset vauvasta vaariin autonsa äärelle. Ville Hytönen on keksinyt herkullisia nimiä jäätelöille:
"Löytyy pähkinäpaukkuja ja kermakierteitä, suklaasipsuja ja mansikkamuhkuja. On sitruunasuteja ja siirappitikkuja, vadelmavaakkuja ja ananasansoja. Ja oma suosikkini on Muksumäen Mujaus: vadelma-mansikka-vaahtokarkki-tujaus." Kaikilla kansalaisilla näyttäisi olevan varaa ostaa jäätelöä heti kun kuulevan jäätelöauton kilistyksen.

Kuvassa näkyvä Mäntylän mummo parantelee lapsenlapsensa yksinäisyyttä jäätelöllä. Onneksi tämä poika löytää Laiska-Jussin kadonneen koiran ja näin kaksi poikaa ystävystyy. Heidät yhdistää tietenkin ilmiömäinen Jäätelöautomies.

Kirjan kuvat ovat välillä yllättävän vähäeleisiä, mutta mukana on paljon Gergelylle ominaisia täyteen sullottuja näkymiä. Aukeama jäätelötehtaasta havainnollistaa lapselle mielikuvituksen keinoin tuotannon vaiheita ja hektisyyttä. Gergely osaa totisesti tehdä maailmasta mielenkiintoisen paikan.

Margaret Wise Brown ja Edith Thatcher Hurd
Seitsemän pientä postiljoonia
Seven Little Postmen (1950)
Suomentanut Tuula Korolainen

Viimeisenä tarina, jota teki pahaa lukea postilakon aikaan. Nämä 50-luvun ikiliikkujapostiljoonit eivät nimittäin työehtosäännöistä piittaa.

Seuraamme pienen pojan salaperäisen kirjeen kulkua mummille asti, ja mitä siitä seuraa. Postin kulku näytetään havainnollisesti ja riimitellään kuvaannollisesti. Ihmiset tulevat onnellisiksi saadessaan lähetyksensä.

Gergely maalailee jälleen elämyksellisiä maisemia, jotka sykkivät elämää. Gergely on tässäkin kirjassa tarkka asennoista ja siitä rytmistä, jonka hän eri suuntiin pyrkivillä ihmisillä luo. Erinomainen sommitteluntaju, liiallista räikeyttä kaihtava värikkyys ja positiivisuus tekivät Tibor Gergelystä suosituimman kultaisten kirjojen kuvittajan Amerikassa. Ne elähdyttävät yhä.

  

Joulukuun 20. päivä

Richard Farr

http://www.richardfarr.net/uploads/3/3/0/9/3309363/7070008_orig.jpg

Tulenetsijät. Baabel 1.
Alkuteos The Fire Seekers.
The Babel Trilogy, Book One.
Suomentanut Peikko Pitkänen.
Otava 2015, 335 s.

Tulenetsijät on trilleri nuorille, jotka arvostavat uskomattomien vaaratilanteiden lisäksi spekulointia sellaisilla asioilla kuin arkeologia, kielitiede, uskonnot ja tietoisuuden arvoitus. Miksi myytit ovat niin samankaltaisia eri puolilla maailmaa? Miksi meillä on tietoisuus? Mikä saa ihmiset seuraamaan uskonnollisia johtajia?

Tieteellisyys ja filosofointi jäävät teoksessa pinnalliselle ja monin paikoin harhaanjohtavallekin tasolle. Pääasia on, että päästään mysteerin jäljille kun sitä varten trillerin arkeologit ovat tehneet uskomattomia aineellisia ja kirjallisia löytöjä. Päähenkilö Danielin isä intoutuu Faistoksen kiekosta, jonka symboleiden hän uskoo ratkaisevan kaikkien kielten takana olevan alkukielen arvoituksen.

"Kiekko on ollut täällä jo yli sata vuotta, Daniel. Ypöyksin. Ja se vetää puoleensa kaiken maailman hulluja teorioita niin kuin tuulilasi itikoita."

"Miten niin ypöyksin?"

"Koska se on orpo. Koska kukaan ei tiedä, mikä se on tai mistä se on peräisin. Ja koska mitään vastaavaa ei ole löydetty."

Isä polvistuu ja kuljettaa sormeaan pitkin kiekon pintaa spiraalina koristavia symboleja: ihmisen päätä, jossa on irokeesimainen kampaus, väkäpiikkistä keppiä, seisovaa naishahmoa, olentoa, joka muistuttaa eläimen taljaa tai lumienkeliä. (s. 13-14

Mielestäni tämä voisi olla vaikkapa kolmetuhattakuusisataa vuotta vanha omaisuusluettelo, mutta eihän siitä trilleriä syntyisi. Kiekko on oikeastikin olemassa, mutta Farr kehittää sen ympärille vielä muita kiekkoja ja huiman juonen, jonka kuluessa selviää, mikä on eri puolilla maailmaan kadonneiden ihmisten kohtalo.

17-vuotiaan David Calderin elämä on kosmopoliittista ja vaikka hän ei ole älykkö, hänellä on monia hyödyllisiä taitoja. Vuorikiipeily, karate, sukeltaminen ja kipparointi ovat tälle 190-senttiselle amerikkalaiselle helppo nakki ja hätätilanteessa helikopterin ohjaaminenkin sujuu - tiettyyn rajaan asti. Hänen äitinsä on matemaatikko, joka on kehittänyt DNA:han perustuvan datansalausmenetelmän. Isä ja hänen lyhytaikainen avustajansa Julius Quinn ovat hyperpolyglotteja, siis henkilöitä, joille yhä uusien kielten oppiminen käy luonnostaan. Peikko Pitkäsen valitsema käännös kielilläpuhuja on outo valinta, sillä suomen kielessä tämä termi viittaa yleensä uskonnolliseen nonsense-puheeseen, glossolaliaan. Toinen hama on Bavarian jättäminen suomentamatta Baijeriksi (s. 54).

Julius Quinnin suhde Faistoksen kiekon arvoitukseen kulkee toista rataa kuin Davidin arkeologi-isän. Hän perustaa uskonnon, jonka mukaan jumalalliset Arkkitehdit haluavat palauttaa ihmisille alkuperäisen kielen valmistaakseen heidät ylösnousemukseen. Hänen seuraajiaan kutsutaan serafeiksi ja heistä alkaa muodostua vakava uhka Davidin isän piireille. Ensimmäisenä kuolee Davidin äiti Torre Surin vuorella tavalla, johon liittyy jotakin yliluonnollista:

Äidin yläpuolella kuin savusta jähmettyneenä hahmo, joka on ottamassa ihmisen muodon. Se ei erotu kalliossa vaan leijuu äidin yllä. Näky on niin outo, että aivoni leimaisivat sen mieluiten pelkäksi kangastukseksi, aistiharhaksi, valon tai mielen oikuksi. Mutta hahmo pysyttelee itsepintaisesti paikoillaan. Nyt se kurottautuu äitiä kohti. Sen piirteet erottuvat melkein terävinä, ikään kun se olisi muuttumassa joksikin tunnistettavaksi hahmoksi. Ja kun se koskettaa äitiä, kuuluu samanlainen ääni kuin törmäävistä tavarajunista. (s. 56)

On myönnettävä, että ollakseen jännittävään juoneen perustuvaa kerrontaa, Farr ottaa aikaa kuvatakseen Davidin surun vaiheita. Sen sijaan en jaksa tässäkään kirjassa arvostaa väkivaltaa ja sen sumeilematonta kuvausta. Useampi henkilö saa kirjan mittaan siipeensä, mutta sairaalaanhan ei ehditä turhan pitkäksi aikaa jäämään.

Davidin lähipiirin jahtaaminen, ihmisten katoaminen ja kohtaamiset serafien kanssa saavat hänet vähitellen aavistelemaan, että kiekot kätkevät jotakin perustavaa laatua olevaa tietoa. Jos hän ei itse olisi kallellaan serafien hengellisyyteen päin, jäisi näiden mantroja toisteleva uskonnollisuus ulkokohtaisen kuvauksen varaan. Davidin sydänystävä, sisaren asemassa oleva Morag (hyperpolyglotti jälleen) ei sen sijaan ateismistaan vähällä luovu. Hänelle tuntuisi olevan varattuna Prometheuksen rooli.

Davidin isällä on tapana sanoa, etteivät oudot tarinat/myytit synny tyhjästä. Tulenetsijöissä esitetään oletuksia  Baabelin kieltensekoituksen, vedenpaisumusmyyttien ja Atlantiksen tarun yhdistymisestä. Romaanin huipennus tapahtuukin Araratin vuorella. Nietzsche, Darwin, Cicero, Sherlock Holmes, Arkhimedes ja Eratosthenes saavat työntää lusikkansa soppaan oikeine tai kuvitteellisine ajatuksineen tai teksteineen. Hyytävän jännityksen muassa he piristävät sopivasti, mutta tieteellisen tiedon olemuksesta trilleri pysyttelee yhtä kaukana kuin Ararat on Torre Surista.

Joulukuun 19. päivä

Rachel Bright & Debi Gliori
Ikioma kamu
Alkuteos Side by Side
Suomentanut Katariina Kallio
Kustannus-Mäkelä 2015





Ystävyys on lastenkirjojen ikivihreä aihe. On vaikea kuvitella turvallisempaa lahjakirjaa kuin ystävyydestä kertova kuvakirja. Eikä tämä aihe kuluttamalla kulu loppuun vaan se on varioitavissa mitä erilaisimpien persoonien kohtaamisella, ihmisten tai eläinten.

Rachel Brightin runomuotoinen kuvakirja vie meidät "hiirimetsän sokkeloihin, ikipuiden juurakoihin". Siellä asuu perheen pienimmäisenä Muru-hiiri, joka jää usein yksin sisarusten rynnätessä menoihinsa. Sammakon, pöllön ja monen muun eläimen harrastukset eivät sovi hänelle. Debi Gliorin kuvat johdattavat hauskasti ystävän löytymiseen, kun jokin musta olio piileskelee monessa kuvassa Murun huomaamatta.

Pimeyden tullessa yksinäisyys alkaa pelottaa, mutta apu on lähellä:

Ujona kuin aamupiimä, kolon suulla kyyristeli

pikkuruinen arkalainen, hiljaisena myyristeli.

Pelottihan sitä, mutta sielu oli sitkeä:

"En voi antaa yksinäisen hiiren itkeä."

Karoliina Kallion riimittelyt kulkevat enimmäkseen rytmikkäästi ja monet sanavalinnat osuvat mainiosti  paikalleen. Erityisesti pidin tuosta "sitkeästä sielusta". Välillä riimit etenevät kankeammin, minkä voi korjata taitavalla ääneen lukemisella.

Mustasta oliosta ei kerrota lajia eikä nimeä, tärkeintä on ystävyyden sisältö ja yhdessä tekeminen ja se, että "nyt on häntiäkin kaksi". Kuten monissa suurikokoisissa kuvakirjoissa, kuvilla on loppujen lopuksi tärkeämpi rooli pienen kuulijan lumoamisessa. Visuaalinen tarina on laajempi: mitä eläimiä metsässä onkaan, missä ne asuvat, mitä ne tekevät ja miten ne kohtaavat toisensa. Debi Gliorin kuvissa yhdistyvät söpöily ja tyylittely. Varsinkin siluettikuvat ovat tehokkaita.

Kirjan lopun ystävyyden ylistyksessä kerronta venyy vuodenaikojen yli ja kaikilla eläimillä on ystävä. Ihan mahdottoman yltiöpositiivinen kirja! Mutta totuushan on, että eläimet ovat seurallisia, samoin lapset.

Kuva: Irmeli Jung.

Joulukuun 18. päivä

Katariina Romppainen
Sori vaan, se on totuus
Karisto 2015, 230 s.

Joulu ei ole kaikille lapsille ja nuorille ylellisten lahjojen aikaa. Silloin voi olla helpottavaa lukea seiskaluokkalaisesta tytöstä, jonka äidillä ei ole varaa kustantaa kännykkää tai tablettia siihen tahtiin, että pysyisi koulukaverien piireissä. Kirjan nuorille myös asuinalue on sosiaalinen mittari, minkä takia Senja Santa ei uskalla kertoa asuvansa rapistuneessa betonikerrostalossa Koilaakson lähiössä, jossa voi törmätä juoppoihin ja maahanmuuttajiin.

Senja turvautuu valheisiin pitääkseen ne muutamat ystävät, joita hänellä uudessa koulussa on. Hän tekeytyy ekologiseksi joutuessaan kieltäytymään monista hyödykkeistä, joihin hänellä ei ole varaa. Ennen kuin ollaan kirjan viimeisellä sivulla, naamarit on heitetty naulaan ja totuuden torvi törähdellyt monenkin henkilön suussa. Senja joutuu huomaamaan, miten vahingollisia ovat ne valheet, joita hänen äitinsä on hänelle syöttänyt selvitäkseen itse ja suojellakseen tytärtään. Romppainen kuljettaa oivallisesti Senjaansa läpi vaiheen, jossa sukutaustan sotkut tulevat ilmi.

Äiti on katkaissut välit Senjan isään sukuineen jo niin varhain, ettei Senjalla ole paljonkaan muistikuvia. Hän haaveilee isänsä tapaamisesta, mihin tuleekin tilaisuus Lapin reissulla. Miellyttävän ensivaikutelman jälkeen alkaa isän vastuuttomuus nousta esiin. Jotain hämärää on myös isovanhemmissa, joiden ihanaan pitsihuvilaan (tietenkin hyvälle alueelle) Senja pääsee asumaan äidin lähtiessä Norjaan siivoamaan. Isovanhemmat tarjoavat Senjalle mahdollisuuden kulutusjuhlaankin, mutta tämä pitää päänsä kylmänä.

Kaveri löytyi urheiluliikkeestä ihastelemasta täysvalkoista toppatakkia, joka maksoi puoleen hintaankin vielä lähes viisikymmentä euroa. "Mä haluan tän."

"Sehän menee heti likaseksi, kun tulee loska-aika", Senja sanoi.

"Sitä varten on äiti, pesukone ja kuivuri."

Iina veti vaaterekistä esiin samanlaisen takin beigenä. "Tää olis sulle, Ksenia."

Senjasta sävy oli ankea. "Ehkä mä haluaisin jotain vähän kirkkaampaa väriä kuin beige."

"Ei tää oo beige, tää on latte", Iina korjasi. "Ja huippuihana malli. Jos sä ostat laten, niin mä ostan täysvalkosen. Ne on samaa merkkiä ja sopii yhteen. Vai haluatko säkin valkosen? Periaattessa se kävis sulle, kun sä oot noin tumma."

"En halua. Mennään jonnekin muualle." (s. 74-75)

Senjassa on itsenäisyyttä alusta alkaen ja myöhemmin äiti rohkaisee häntä olemaan vielä enemmän oma itsensä. Paras kaveri Iinakaan ei omista arvoistaan luovu, vaikka hänen elämänsä mullistuukin kirjan lopussa.

Senjan elämänpiirin laajentuessa kasvaa tietoisuus siitä, että hän on ollut vauvana muidenkin kuin äidin rakastama. Läheisten edut ja näkemys lapsen parhaasta olivat menneet niin pahasti ristiin, että Senjan teiniäiti päätti eristäytyä lapsen isän suvusta tykkänään. Senja joutuu käymään läpi vihaa ja raivoa tapahtumien paljastuessa, mutta päätyy ymmärtämään äitiään. Peliriippuvainen isä saa ilmeisesti vielä muuttua tullakseen tyttären ymmärtämäksi.

Yläkoululaisista kertovissa nuortenkirjoissa on ilmeisesti oltava pakollisena elementtinä ihastuminen tai vähintään poikakaverikandidaatin ilmaantuminen. Romppainen toteuttaa tämän puolen sopivan löyhällä kädellä jättäen rakastumisen mahdollisuuden vielä auki. Vihreäsilmäisen pojan ilmestyminen paikalle joka kerta kun Senja lentää nurin on epäuskottavaa, mutta käsitettävä kai pikemminkin vitsiksi. Toinen epäuskottava yksityiskohta romaanissa on se, ettei Senja löydä tietokonehaulla isästään mitään tuloksia, vaikka tämä on ollut nuorten maajoukkueessa. Kyllä sellaisesta jää jäljet internettiin, kun meikäläisenkin vähät hölkkäilyt sieltä löytyvät.

Romppainen kirjoittaa hyvin asiatyylillä menemättä kovin sisälle mielen syövereihin. Romaani on hyvin rakennettu kantamaan tärkeät teemansa, elintasokilpailun ja perheeseen kuulumisen. Kaikki henkilöt joutuvat haasteiden eteen, ja keskiössä häärää Senja, arjen sankari.     

Joulukuun 17. päivä

Benji Davies
Toivo ja valas
Alkuteos 
The Storm Whale
Suomentanut Sanna Vartiainen
Karisto, 2015











Benji Davies on englantilainen kuvittaja ja animaattori, jonka ensimmäinen kokonaan "itse tehty" kuvakirja on saavuttanut kansainvälistä menestystä. Tosin amerikkalaiselle yleisölle kirjan kansi piti vaihtaa, koska amerikkalaiset olisivat voineet säikähtää, että kuvassa näkyvä valas on kuollut. Paljastan suomalaisille lukijoille: kuvassa näkyvä valas ei ole kuollut.

Ihastuin Daviesin kuvitustapaan aika tavalla. Hän hallitsee ison tilan ja sokkeloiset ulottuvuudet. Myrskyinen meri todella velloo ja pauhaa ja lokit kirkuvat ja kissat kehräävät. Davies luonnostelee kuvat ensin lyijykynälllä ja tussilla ja siirtyy sitten tietokoneelle maalaamaan. Hän saattaa vielä elävöittää jotakin pintaa skannatulla maalilla tai musteella. Tulos on elävä ja maalauksellinen, täynnä tunnelmaa.

Itse tarina on vähäeleinen, kuten takakansikin mainitsee. Toivo on pieni poika, joka asuu meren rannalla. Isä lähtee joka aamu kalastamaan ja Toivo jää yksin kuuden kissan kanssa kotiin. Löydettyään eräänä päivänä pienen valaan Toivo vie sen kylpyammeeseen.

Toivo teki parhaansa, jotta valas tuntisi olonsa kotoisaksi. Hän kertoili kotisaaresta ja millaista elämä siellä oli. Valas kuunteli hyvin tarkasti.

Näin meille kerrotaan, vaikka näkyyhän kuvasta, ettei valas varsinainen vuorovaikutuksen mestari ole. Näin tullaan kuitenkin osoittaneeksi, miten kovasti Toivo tarvitsisi ystävää. (Kissat ovat ilmeisesti tässä tapauksessa huonekaluihin verrattavia tekijöitä.) Sen tajuaa isäkin sitten kun palaa kotiin.

Yhdessä isä ja Toivo palauttavat valaan avomerelle. Ero on Toivolle vaikea, mutta nyt on isä läsnä. Viimeinen kuva antaa ymmärtää, että isä viettää enemmän aikaansa Toivon kanssa. Valaskin palaa silloin tällöin tervehtimään, eikä sekään ole yksin. Näkyvissä on kaksi pyrstöä, isompi ja pienempi. Ehkäpä pikku valas löysi äitinsä.

Tarina ei ole sen kummallisempi, mutta lukiessaan kokee itsekin meren ja pienen pojan yksinäisyyden. Toivottavasti saamme suomeksi myös Daviesin seuraavan kirjan Grandad's Island.

Katsotaanpa vielä Daviesin työhuoneeseen. Siellä näkyy hänen ihailemiaan kuvakirjoja. Kaksi Tove Janssonia. Ilmankos hän muistaa  Joanna Marplen haastattelussa, että hänen kirjansa on käännetty myös suomeksi.

http://joannamarple.com/wp-content/uploads/2015/02/IMG_6906.jpeg

 

Joulukuun 16. päivä

Julia Varman & Susan Varley
Vanha kunnon leijonavaari  
Alkuteos Lovely Old Lion
Suomentanut Raija Rintamäki
Kustannus-Mäkelä 2015

Isovanhempien mahdolliset muistisairaudet ovat lapsille hämmentävä asia. Muistan sen omasta lapsuudestanikin. Aina silloin tällöin ilmestyy kuvakirjoja aiheesta. Viisi vuotta sitten gerontologi Riitta-Liisa Heikkinen kirjoitti aiheesta kirjan, johon Kati Vuorento teki viehättävän kuvituksen. Mummon muisti karkuteillä (2010) oli osittain hämmentäväkin kirja, koska lapset olivat välillä vaarassakin mummon muistamattomuuden takia.

Brittiläinen Vanha kunnon leijonavaari etäännyttää dementian eläinkuntaan ja vieläpä Afrikan eläimistöön asti.  Lennin isoisä leijonakuningas unohtelee asioiden ja läheisten nimiä. Lenni on kummissaan ja kyselee selitystä muilta eläimiltä. Vaaria ruvetaan piristämään hänen lapsuutensa asioilla, sillä ne hän muistaa hyvin. Teksti ei kuitenkaan pysähdy selittämään, että muistisairaat muistavat vanhat asiat paremmin kuin nykyiset. Lastenkirjassa on kuitenkin tärkeintä osoittaa, että hyvä suhde vanhukseen on edelleenkin mahdollinen.

Vaarin luopumista kuvataan sillä, että hän kruunaa Lennin tulevaksi kuninkaaksi auringonlaskun maisemassa. Seuraavalla aukeamalla Lenni onkin itse aikuinen perheenisä, joka ei koskaan unohda vaariaan. Kirja päättyy hänen hallitusohjelmaansa:

Hän pitää huolen siitä, että hänen valtakunnassaan kaikki eläimet ovat kilttejä vaareilleen ja mummuilleen.

Kuvakirjan anti jää vähän hentoiseksi, sillä vaarin sairaus ohitetaan nopeasti ja keskitytään
lapsuudenmuistoihin, joiden kautta saadaan pari hauskaa kuvaesitystä. Korostaessaan turvallisuutta muutoksen keskellä tekijät ovat päätyneet aika turvallisiin ratkaisuihin. Susan Varleyn kuvat ovat mukavia, mutta kovin laimeita sekä väreiltään että tyyliltään. Kun kirjaa luettaessa vastataan lapsen kysymyksiin ja kerrotaan dementiasta lisää, se voi toimia hyvänä johdatuksena muistisairauteen sairastuneen vanhuksen ymmärtämiseen.

Vanhempia muistisairauskirjoja on arvioitu Lastenkirjahyllyssä:
http://lastenkirjahylly.blogspot.fi/search?q=muistamaton
Kustannus-Mäkelältä on ilmestynyt tänä vuonna toinenkin muistisairauskirja, ks. Lastenkirjahylly:
http://lastenkirjahylly.blogspot.fi/2015/09/puhutteleva-kuvakirja-muistojen.html

Joulukuun 15. päivä

Sophie Kinsella
Kadonnut: Audrey
Alkuteos Finding Audrey
Suomentanut Lotta Sonninen
Otava 2015, 319 s.

http://www.barnesandnoble.com/blog/teen/wp-content/uploads/sites/6/2015/06/SophieKinsella.jpg

Tästä kirjasta tulee hyvä mieli. Onhan aina kohottavaa seurata ihmistä, joka selviää vaikeuksistaan, jos se on uskottavasti kuvattu. Tämän kirjan kohdalla toteutuu blogini yleinen eetos siitä, että toisen ihmisen mokkasiineissa kulkemalla oppii jotakin. Nyt olen kulkenut yli kolmesataa sivua paniikkihäiriöisen Audreyn kanssa, ja eläytyminen sai minut pitämään tästä sinnikkäästä tytöstä paljon.

Sophie Kinsellan maine Himoshoppaaja-kirjojen menestyneenä kirjoittajana ja kirjan tuotteistetun näköinen kansi eivät varsinaisesti houkuttaneet tällaista keski-ikäistä naista tarttumaan kirjaan. Kun sisältö vaikutti kuitenkin tavallista vakavammalta, päätin antaa Kinsellalle mahdollisuuden. Nyt voin sanoa, että Kinsella osaa kirjoittaa todella mukaansatempaavasti 14-vuotiaan tytön näkökulmasta.

Audrey kertoo tarinaansa itse puhutellen välillä lukijaa suoraan. Kirjassa vaihtelevat kolmenlaiset jaksot: minä-kerronta muodostaa varsinaisen kerronnan, jonka lomaan asettuvat psykologikäynnit ja Audreyn dialogimuodossa kerrotut dokumenttifilmausjaksot, joille hän on antanut nimen OTE ELOKUVASTA TYYNI JA RAKASTAVA PERHEENI. Perhe on kaikkea muuta kuin tyyni, siitä pitä huolen Audreyn äidin ja Frank-veljen myrskyinen taistelu jälkimmäisen liiallisesta tietokonepelaamisesta. Isällä ei ole vaimonsa kaltaista rautaista tahtoa. 4-vuotiaan Felixin tehtävänä on olla hellyttävä ja hassu.

Audreya on kiusattu koulussa niin järkyttävällä tavalla, että hänelle puhkesi niin vakava ahdistus, ettei hän pystynyt käymään lukukautta loppuun. Kirjan ajanjaksossa hän odottelee kotona uuden lukukauden alkamista toisessa koulussa. Hän ei pysty käymään missään ja pitää kotonakin aurinkolaseja. Odotin koko ajan jännittyneenä, että lopulta paljastuu, mitä ne toiset tytöt oikein tekivät Audreylle, mutta sitäpä ei kerrotakaan. Audrey ei halua siihen enää palata, ja koska olemme hänen kertomansa varassa, tietoa ei tule. Jotakin hän kuitenkin miettii lukijankin näkyviin:

Minä olin se, joka koko ajan pelkäsi kaikkien muiden tuijottavan ja ajattelevan, että olen luuseri.

Samalla olin kuitenkin myös se, joka esiteltiin kaikille koulun vierailijoille: "Tässä  on täyden kympin oppilas Audrey." Tässä on verkkopallotähtemme Audrey."

Minulla on tuhannen taalan vinkki kaikille opettajille, jotka lukevat tätä (eli luultavasti ei yhdellekään): Mitä jos jättäisitte kuitenkin nostamatta esiin sen tytön, joka ahdistuu ja vaivautuu, kun häneen päin vilkaistaankin. Koska siitä ei seuraa mitään hyvää. (s. 46)

Audreyn tie ulos ahdistuksesta tapahtuu oivallusten ja harjaantumisen kautta. Oivalluksia ei onneksi edes alleviivata vaan annetaan lukijan huomalta ero siinä, miten Audrey alkaa reagoida eri tavalla. Samalla voi huomata, etteivät hänen ajatuksensa ole "normaalillekaan" murrosikäiselle vieraita. Melkein kaikki ajattelevat epävarmassa vaiheessa, mitä muut minusta ajattelevat, vaikutanko luuserilta tai onko tämä nyt niin noloa, että minun olisi parempi olla näkymätön.

Harjaantumisen valmentajaksi nousee isoveljen pelikaveri Linus, johon Audrey rakastuu. On kuvaavaa, että Audrey on nähnyt hänet koulunäytelmässä Kuin surmaisi satakielen Atticus Finchin roolissa. Linus lähestyy aurinkolasityttöä harhauttamalla tämän vuorovaikutukseen kansssan. Sitten kun Audrey pystyy jo istumaan kahvilassa, Linus antaa hänelle jutteluhaasteita tuntemattomien kanssa. En tosin oikein ymmärtänyt, miten älyttömät kysymykset tuntemattomille edistävät Audreyn avautumista, mutta kaipa vakavuuden poistaminen auttaa. Linus olisi melkein liian uskomattoman ihana, ellei hän edes kerran suuttuisi.

Varsinaisesta suuttumisesta pitää huolen Audreyn äiti. Hänen kiivautensa ja joustamattomuutensa pitää koko perheen varpaillaan. 15-vuotias Frank tarjoaa hänelle täyden vastuksen, joten taistelussa tietokoneella pelaamisessa mennään aina tietokoneen hajottamiseeen asti. Sitä ennen äiti on ehdottanut Rummikubin pelaamista, mutta äidin ja pojan ymmärrys ei taida olla ihan samalla tasolla:

"EN MINÄ TARKOITTANUT NETTIRUMMIKUBIA!"

Meidän talolla on oma ilmasto. Erilaiset ilmavirtaukset ja matala- ja korkeapaineet tulevat ja menevät. Välillä taivas on säteilevän sininen, välillä taas synkän harmaa, ja toisinaan salama iskee yhtäkkiä kirkkaalta taivaalta. Juuri nyt minua lähestyy myrskyrintama. Jyrisee, salamoi, jyrisee, salamoi, Frank, äiti, Frank, äiti.

"Mitä eroa siinä muka on?"

"No vaikka mitä! Minähän käskin sinun pysyä erossa siitä koneesta!" (s. 26)

Kadonnut: Audrey on kirja, jonka imussa pääsee mukaan brittiläiseen perhe-elämään huomatakseen, että jokaisella sen jäsenellä on vastuunsa kaikkien hyvinvoinnista. Vanhemmat eivät välttämättä tee oikeita ratkaisuja, koska he voivat olla huolesta sokeita. Audrey ja hänen veljensä kasvavat lopulta siihen, ettei kukaan muutu yksinään vaan kaikkien on tultava toistaan vastaan. Viihdyttävän kirjoitustavan ja vakavuuden yhdistäminen saavat aikaan sen, ettei tätä kirjaa lukiessaan koe lukevansa varsinaisesti ongelmakirjallisuutta. Se on voitto kirjailijalle.

   

Joulukuun 14. päivä

Huom! Kirjoista otetut valokuvat vääristävät suhteita ja värejä.

Mila Teräs & Karoliina Pertamo
Hämärinkäinen
Karisto 2015, 2. painos








Hämärinkäisen tarina sijoittuu juuri tähän joulunalusaikaan. Tutustumme olentoon, joka kutoo hämärän kangaspuillaan. Kuvittaja Karoliina Pertamo esittää hämärän violetin, sinisen ja mustan sävyillä. Vaikutelma on pehmeä ja unettava.

Metsään sopivan eläimellisen hämärinkäisen lisäksi "pimeyden töihin" osallistuvat ihmisen näköiset yöntekijät, jotka käyttävät aivan moderneja ompelukoneita! Nykysaduissa voi olla tekniikkaakin,
eivät lapset siitä häiriinny. Kaikilla yön ilmiöillä on tekijänsä, mikä voi avata lapselle uudenlaisen  suhteen yöhön ja pimeään.

Joulukiireet kirja esittelee kukkakauppias Keikanderin näkökulmasta. Hän on myös tarinan konna. Hämärinkäisen hämärähommat pilaavat hänen kukkabisneksensä, sillä kukankutojat nukkuvat pimeydessä. Pulma ratkeaa rikkomalla kangaspuut ja työntämällä Hämärinkäinen kiven alle. Näin saadaan aikaan luonnoton valoisuus kaamosaikaan. Kukkaväki pääsee neulomaan kukille terälehtiä.

Jouluun valmistautuvat ihmiset luulevat valoisuuden johtuvan jouluvaloista. Samaan aikaan Hämärinkäisellä on  tukalaa kivenkolossa. Kontiainen auttaa hänet takaisin maan päälle ja hommat jatkuvat, sillä kukkakauppias on korjannut kangaspuut. Tässä kohtaa kerronta voisi olla perusteellisempaa, sillä  tämä käänne on vain tapahtunut, emmekä saa tietää miksi.

Loppu on auvoista hämäryyden ennalleen saattamista, jossa suurikokoiset kuvat ovat pääosassa. Pertamo käyttää hienosti kahden aukeaman vaakatilaa, mistä blogin kuvat eivät anna kunnollista käsitystä, koska ne ovat osakuvia. Niistä saa kuitenkin aavistuksen Pertamon monipuolisesta väriskaalasta ja salaperäisestä tunnelmasta.

Mila Teräs on kirjoittanut uudenlaisen joulusadun, sellaiseksi sitä kai voi kutsua. Sadussa selitetään lapselle ilmiöitä tavalla, joka heijastelee ihmisen ahneuden vaikutusta pohjoiseen luontoon. Siksi tuntuu vähän oudolta, että joulun tähdeksi nousee etelän mailta Suomeen kotiutunut kasvi. Olisin suonut tämän roolin Tähtisten takomille tähdille.

Joulukuun 13. päivä

Debi Gliori
Lohikäärme ja pingviini
Alkuteos Dragon Loves Pinguin
Suomentanut Terhi Leskinen
Kustannus-Mäkelä 2015

On ihanaa, että kirja on välillä oikein iso (paitsi kirjahyllyn kannalta). Suuri sivukoko mahdollistaa sekä kuvasarjat että vaikuttavan suuret näkymät. Debi Gliorin uuden suomennetun kuvakirjan mitat ovat 30,5x24,5 cm. Kuinkapa muuten voisi vakuuttavasti kuvata lohikäärmeitä! Pyry-pingviinin äiti lukee illalla kirjaa nimeltä Lohikäärme ja pingviini. Kaikki, jotka ovat lukeneet Aleksis Kourosin Gondwanan lapset (1997), aavistavat pian jotakin.

Äitipingviini lukee ajasta, jolloin lohikäärmeet asuivat lumen ja jään maassa. Lohikäärmeet kuvissa ovat hyvin laihoja eivätkä yhtään pelottavia. Yksi lohikäärme ei saa munittua, mutta löytää äidittömän munan. Tästä munasta kuoriutuva Pirpana ei kehity samaa tahtiin kuin lohikäärmeenpoikaset ja näyttääkin erilaiselta, joten sitä aletaan kiusata. Tulivuorenpurkaus karkottaa lohikäärmeet tiehensä, mutta Pirpana selviytyy vierimällä vuorta alas.

Pikku Pyry kommentoi tarinaa ja hoksaa lopulta, että Pirpana on hänen äitinsä ja Pirpanan löytämästä munasta aikanaan kuoriutuva poikanen hän itse. Gliorin tapa kertoa kahden sukupolven adoptiosta korostaa hellyyttä ja selviytymistaitoja. Jutun varsinainen huipennus on se, että lopussa tarinaa saapuu kertomaa Pyryn isoäiti, joka ottaa suureen syliinsä sekä äidin että Pyryn, ja myyttinen tarina alkaa jälleen alusta.

Lohikäärme ja pingviini on yksinkertainen tarina sukupolvien jatkumosta. Tarinan yksinkertaisuutta korostaa kuvien niukka väriskaala, ollaanhan lumen ja jään maassa. Tuliset asiat, kuten tulivuoren sisus ja lohikäärmeet ovat oransseja, mikä saa ne nousemaan ympäristöstä eksoottisina. Tulen ja jään kohtaaminen on kirjan mahdottomalta tuntuva asia, mutta juuri se kertoo rakkauden kaikkivoipaisuudesta. Vanhemmuuden ei tarvitse olla biologista ollakseen lujempaa kuin vaikeat olosuhteet. On ihanaa, että isoäitinä on jotakin niin suurta kuin lohikäärme.

Joulukuun 12. päivä

Gunilla Bergström
Mikko Mallikkaan parhaat tarinat
Alkuteos Alfons Åberg.
De tre första berättelserna.
Suomentanut Kaija Pakkanen
Tammi 2014, 80 s.

Mikko Mallikas on saanut edustaa eräänlaista jokalasta jo vuodesta 1973 alkaen Ruotsissa ja Suomessakin vuodesta 1977. Mikko ja hänen isänsä ovat tirkistelleet meitä sikkaraisilla silmillään jo 25 kirjassa.

 Mikko ja hänen isänsä ovat hyvin humaani parivaljakko. Kun toisella heistä alkaa panta kiristää, tasapainottaa toinen tilanteen. Viime vuonna ilmestyneessä Mikko Mallikkaan parhaissa tarinoissa pääsemme tämän isä-poika -suhteen alkulähteille tai oikeastaan siihen, miten Bergström on alkanut sitä esittää. On muuten vähän kummallista, että nämä kolme tarinaa on Suomessa nimetty parhaiksi, vaikka mitään valintaa 25 kirjan sisällä ei siis ole tehty vaan julkaistu kolme ensimmäistä tarinaa niin kuin Ruotsissakin.

Ensimmäisessä tarinassa Mikko Mallikas on oikukas nimihenkilö on vasta 4-vuotias. Nukkumaanmeno on hänelle vaikeaa. Siksi hän juoksuttaa isää sängyn viereen milloin milläkin asialla. Isä on loputtoman kärsivällinen ja kuten kertoja sanookin heti alussa, melkein liian kiltti. Jokseenkin sama ilme kasvoillaan hän suorittaa kaikki temput, jotka Mikko laittaa hänet tekemään. Vasta sitten kun nallen etsintä pakottaa hänet makuuasentoon, palveluun tulee katkos: isä nukahtaa lattialle. Tämä saa Mikon järkiinsä.

Isä joka nukkuu ei tietenkään voi toimittaa asioita. Ja ellei kukaan kuule, ei kannata huutaakaan. (s. 28)

Kaikkien aikojen ensimmäinen Mikko Mallikas on siis pikemminkin vanhempien terapiaa ja kasvatusopas kuin ainoastaan lapsille kerrottu tarina. Avaa se toki lapsellekin humoristisen näkökulman vanhemman rooliin.

Kun Mikko Mallikas rakentaa helikopterin, hän on jo 5-vuotias. Pojan kasvaessa isän rajoitukset nousevat esiin. Hän ei jaksa aina leikkiä Mikon kanssa eikä anna lainaksi työkalulaatikkoaan. Ovela Mikko valitsee hetken, jolloin isä syventyy lehteensä. Hajamieliseltä isältä saa luvan työkalujen käyttöön kunhan vain ei käytä sahaa. Bergström rakentaa mainiosti helikopterin tekovaiheet ja niihin liittyvät keskustelut. Lopulta Mikko saa isänkin mukaan leikkiinsä. Tässäkin tapauksessa sama tarina puhuttelee sekä lasta että aikuista yhdessä ja erikseen.

Kolmas tarina on kompleksisempi, sillä Mikko Mallikas panee töpinäksi vasta aivan lopussa. Mikko vetkuttelee päiväkotiin lähtöä, eikä isä ole enää ollenkaan niin kärsivällinen kuin ensimmäisessä tarinassa. Hän menettää hermonsa ja silloinhan ei ole muuta keinoa kuin tuoda hänelle sanomalehti. Osat vaihtuvat ja lopussa Mikko voi moittia isää viivyttelystä.

Mikko-kirjojen huumori on vähäeleistä ja hyvätahtoista. Isä ja poika koettelevat toisiaan ja nauravat lopussa itselleen. Gunilla Bergsrömin myötätunto on selvästi molempien puolella. Hänen kollaasikuvansa ovat klassikkoja. Kolmessa ensimmäisessä osassa ei ole mukana vielä sarjan muita henkilöitä: legendaarista Mulperia, isoäitiä ja Millaa. Niinpä jäämme odottamaan seuraavia Mikko Mallikkaan parhaita.

Joulukuun 11. päivä

Stanislav Vostokov
Frosjan talo
Alkuteos Frosja Korovina
Suomentanut Katri Kulmala,
stilisoinut Hannu Hirvonen
Kuvitus Maria Vorontsova
Karisto 2015, 112 s.

Eilinen päivitys vei meidät länsinaapuriin, tänään on itäisen naapurin vuoro. Stanislav Vostokov on nuori venäläinen kirjailija, joka on saavuttanut jo kansainvälistä tunnustusta. Hän on oleskellut Suomessakin kirjoittamassa Koneen säätiön apurahalla. Hänen Frosjan talonsa on mainion erilainen tuulahdus käännöskirjallisuuteemme.

Vostokov kirjoittaa melko lakonisesti venäläisestä Isälän kylästä, jonka koulussa on vain kolme lasta ja lastentarhassa yksi. Elämä on hyvin yksinkertaista. Tapaamme metsurin, sepän, kirkkoherran, opettajan ja museon johtajan. Kaupan myyjänä, lastentarhan opettajana ja koulun keittäjänä toimii sama nainen. Ja sitten on vielä periaatejuoppo Nikanor, joka on "sitä mieltä , ettei mikään maalaiskylä voi toimia ilman juoppoa". Tämä kaikki viehättää minua siksi, että päähenkilö Frosja-tyttö on kuvattu ympäristöön, jota ei ole turhia siloiteltu. Lasten kasvuympäristössä kun kuitenkin on sellaisiakin ilmiöitä kuin juopot. Sitä paitsi Frosja pärjää hyvin Nikanorille, ja siitä tapahtumat lähtevätkin liikkelle.

Nikanor haluaa kostaa röyhkeänä pitämälleen Frosjalle, mutta hänen "kirouksensa" osuukin tytön isoäitiin, joka joutuu sairaalaan. Frosjan geologivanhemmat ovat jossain kaukana kenttätyössä. Frosja yrittää tulla toimeen museotalossa, jonka hänen esi-isänsä Fjodor Korovin rakensi 1800-luvun alussa. Hän saakin avukseen puhuvaksi mainostetun Gerasim-karhun, joka tosin urahtelee vain "Uhu".

Vostokov kuvaa henkilöitään vähän kuin kansansadun hahmoja, karrikoidun huumorin keinoin. Silti syntyy pakostakin sellainen vaikutelma, että kyllä tämä on oikeaa elämää jossakin syrjäkylällä. Tavaroita ei osteta suin päin (mistä niitä ostettaisiin?), bussissa haisee sisälläkin bensiiniltä eikä Frosja osaa haaveillakaan koulukyydistä. Hän ottaa pyörän ja luistimet alle, kun pitää päästä jonnekin. Elämänpiiri on rajattu, tähän perustuu kirjan lumo.

Kesy karhu ja puhuva kana (joka osaa sanoa "ihanaa!" ja "kamalaa!") istuvat kyläyhteisöön yhtä luonnollisina kuin erikoiset ihmisetkin. Kylällä on myös uskonnollinen johtaja, kirkkoherra Ignatius. Hänen kauttaan käsitellään vähän myös Jumalaa ja uskomista, mikä on lastenkirjallisuudessa harvinaista (lukuun ottamatta kristillisiä kustantajia). Aihepiiri on käsitelty yhtä humoristisesti kuin kaikki muukin, joten Ignatius asettuu välillä melkein samalle akselille kuin karhu Gerasim. Tuleehan karhusta kirkkokuoron basso, koska isoäiti on sairaalassa.

Frosja selviää kaikesta muusta omin päin, mutta oman kodin, museoviraston himoitseman perinnetalon, katoaminen saa hänet epätoivon valtaan. Apuun tulevat luokkatoverit Petuhov ja  Zmihov, joka osaa ajaa traktoria, vaikka on vasta kolmasluokkalainen. Zmihov saa isän vihat päälleen traktorin luvattomasta käytöstä. Se, että isä antaa pojalleen ympäri korvia, on ikävä yksityiskohta tässä muuten erinomaisessa kirjassa. Muutoin kaikki päättyy hyvin ja Frosjan talo on taas pystyssä, kun Aglaja-mummo saapuu kotiin. Niin hyvin, että jopa sinä ja minä voisimme tehdä sinne retken:

Jos ikinä pääset kesälomalla käymään Vologdan alueella, käy ehdottomasti Isälässä. Tusinajokea vierustavia peltoja halkova tie tuo sinut kylään. Siellä näet vanhan kerhorakennuksen, jossa paikallinen kuoro pitää harjoituksia, ja kauniin puisen kirkon. Mutta tietysti kaikkein tärkein nähtävyys kylässä on äveriään maalaisen Fjodor Korovinin 1800-luvun alussa rakentama suurenmoinen talo. (s.101)

Niinpä niin. Kirjassa tehdään selväksi, että Fjodorin perinnön vaaliminen on nyt naisten käsissä, sillä sekä Frosja että hänen mummonsa ovat oikeita maalaisnaisia.

 

http://www.opal.se/ubig/1413877469.jpg

Joulukuun 10. päivä

Lars Rudebjer
Miira ja Sammakko 2014, Alkuteos Mirre och Grodan
Miira ja Karhu 2015, Alkuteos Mirre och Björnen
Suomennokset Raija Rintamäki
Kustannus-Mäkelä

Ruotsalainen Lars Rudebjer on kuvittanut nelisenkymmentä lastenkirjaa. Ruotsalaisille ja norjalaisille lapsille hänen tyylinsä saattaa olla tuttu oppikirjoista. Hän on tehnyt kuvamateriaalia myös IKEAlle, joten huonekalujätin lastenosastolla käyneet suomalaisetkin ovat saattaneet altistua hänen kuvalliselle ilmeelleen. 

Luonnonystävien iloksi Rudebjer on aloittanut sarjan, jossa vaari kertoo Merkillisyyksien metsästä Miiralle. Suomeksi ovat ilmestyneet sammakon ja karhun kohtaamisesta kertovat osat, mutta ruotsiksi on tullut jo ketustakin kertova kirja. Sarjakirjat ovat mukavan kokoisia (22x20 cm) ja pituudeltaan sopivia vaikkapa iltasaduksi. Ensimmäisen kirjan kannet ovat kiiltäväpintaiset. Toisen osan mattapintaiset kannet sopivat paremmin luontoaiheeseen.

Miira-kirjoissa on aina sama kehyskertomus: Miira pyytää vaariaan kertomaan hänestä seikkailun, joka sijoittuu merkillisyyksien metsään. Hän saa valita eläimen. Lopussa Miira muistuttaa, että pikkuveljenkin piti olla seikkailussa mukana. Juju on siinä, että pikkuveli puuhailee kuvissa omiaan, vaikka hänestä ei sanallisesti kerrotakaan mitään. Koska Miira haluaa etsiä pikkuveljen, on tarina kerrottava uudelleen. Näinhän usein käy itse lukutilanteessa. Lapsi vaatii lukemaan uudelleen. Jos lukija ei jaksa, toinen kierros voidaan mennä tarkistamalla, mitä pikkuveli kuvissa tekeekään.

Kuvat ja tarinat ovat ehdottomasti hauskoja ja lapsen tasolle asetettuja, mutta kuvitustyyli ei ole täysin makuuni. Tämä on vain oma ongelmani. Vaikka pidänkin sarjakuvista, ovat Rudebjerin akvarellit näissä kirjoissa minulle jotenkin liian asiallisia. Lapsia ne varmasti viehättävät, sillä näissäkin kirjoissa luonnossa tapahtuu paljon, ja puut ja kivet ovat saaneet ilmeikkäät kasvot.
 
 Miirassa ja Sammakossa Sammakko haastaa tytön temppulajeihin. Kisailu ei suju aivan fair playn hengessä, mikä tekee tutustumisesta mielenkiintoisen. Miira ja Karhu on aivan toisenlainen kertomus. Karhu kokee unohtaneensa jotakin tärkeää ja tarvitsee apua. Miira poimii sille mustikoita ja vie uimaan. Karhu ilahtuu aina hetkeksi, mutta unohdettu asia ei sittenkään ollut se, mistä on juuri nautittu. Lopulta Karhu muistaa jokasyksyiset talviunivalmistelut ja haluaa auttaa puolestaan Miiraa muistamaan.

Tällaista siis tapahtuu metsässä, johon vaarin tarinat vievät Miiran piipahtamaan. Jutuissa on vahva suullisen kerronnan tuntu. Vähintäänkin loppu muistuttaa siitä, että ne on räätälöity kuulijalle. Tämä voi olla hyvä malli siihen, että kotonakin innostutaan kertomaan tarinoita, joissa oma lapsi tai lapsenlapsi seikkailee. 

Joulukuun 9. päivä

Hannu Hirvonen & Virpi Penna (kuvitus)
Pullopostia tietenkin!
Karisto 2015

Minussa on vielä sisälläni sellainen lapsi, joka ilahtuu sellaisista pelkistetyistä eläinhahmoista, joita Virpi Penna on on luonut tähän kuvakirjaan. Kaikenikäinen minäni taas ilahtuu Hannu Hirvosen juohevasta tyylistä, jolla tarina etenee. Hän on myös keksinyt eläimille mainiot nimet. Näistä ehdoton suosikkini on Alli Huuppanen, jota luulin ensin porsaaksi, mutta hän onkin linnunpoikanen, jonka päähine muistuttaa Pekka Puupään hattua.


Alli Huuppanen on yksi eläimistä, jolta mäyräkoira Eerik Eerikinpoika kyselee, mitä hänen löytämässään pullopostissa lukee. Eläimet eivät osaa lukea, mutta esittävät mielellään tulkintoja, ja tietenkin siihen suuntaan, mikä heitä itseään kiinnostaa.  Näinhän kaikki tekevät, mutta Hirvonen vääntää ilmiön hauskasti rautalangasta. Ja mitä useampi kokki, sitä sotkuisempi merkityssoppa.

- Me saimme kutsun Tammer-turnauksen kukkaiskisoihin. Mutta emme ollenkaan ymmärrä, että miten lokkien ruokailu liittyy asiaan, Päkä selitti ja jatkoi:

- Voisikohan pappasi lukea pullopostin tarkemmin?

- Minä luen, tyttö sanoi ja tarttui paperiin.

- Osaatko sinä lukea? Eerik hämmästyi.

- Tietenkin osaan. Kun minun isoveljeni on jo koululainen, tyttö sanoi.

Monesti lastenkirjoissa lukeminen on se ihmeellinen asia, jolla lapsi saa loistaa mielikuvituseläinten keskuudessa. Tarinan tyttö paljastaa uusille eläinystäville pullopostin viestin. Saattaapa olla, että hän on sen itse lähettänytkin. Pääasia on, että "allihopa" ovat nyt ystäviä aina Alli Huuppasta myöten.

Pullopostia tietenkin! vetoaa minuun persoonallisilla eläinhahmoillaan ja hyvin rytmitetyillä, isokokoisilla kuvillaan. Kirja vie kesämaisemiin, joihin silmä uppoaa miellyttävällä tavalla. Pienikin viesti voi olla tärkeä, kun se otetaan vakavasti.